Faniteoria: pohdintoja Vilijonkan mielenmaisemista

Heipsulivei!

Marraskuu on ennättänyt jo puoleenväliin, ja syksyn kelmeys on muuttumassa hyytäväksi kylmyydeksi. Nyt elellään luultavasti sitä vuoden pimeintä aikaa, joten toivottavasti pidätte heijastimet takeissa ja sytyttelette kynttilöitä iltaisin!

Olemme menneen vuoden aikana kirjoitelleet lukuisia Näkymätön lapsi- romaanin novelleista kummunneita postauksia, ja jälleen on tullut aika lisätä yksi teksti katalogiin. Tämänpäiväinen postaus on saanut inspiraationsa Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin - novellista. Luvassa on pääasiassa analyyttistä pohdintaa siitä, millainen mielenmaisema ja menneisyys novellin Vilijonkalla mahdollisesti on riesanaan; tässä pohdinnassa eivät mitenkään ole mukana muiden teosten tapahtumat tai hahmot (eli esimerkiksi Vilijonkan lapset)

Novellin juonikulku

Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin- novelli kertoo - noh, mistäpä muustaan kuin onnettomuus-pelkoisesta Vilijonkasta. Tarina ei kerro, onko tämä sama Vilijonkka joka esiintyy muissa Muumitarinoissa, mutta rannalla sijaitseva talo sekä hahmon lapsettomuus implikoi että hahmo on aivan joku muu kuin sarjakuvissa ja tv-sarjoissa esiintyvä. Tarinassa Vilijonkka elää tavallista ja hieman harmaatakin elämäänsä, asuu kalsassa ja epäviihtyisässä kodissaan ja aistii että ilmassa on jotakin mikä enteilee onnettomuutta. Koko novelli on raskaasti melankolinen ja pahaenteinen, ja Vilijonkan pelko jostakin suuresta lähestyvästä uhasta on käsinkosketeltavaa. Juoni kohoaa sivu toisensa jälkeen uhkaavampana, ja tarinan keskiössä on voimakkaasti Vilijonkan oma epäilys ja pelko siitä mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu, ja ennen kaikkea voisi tapahtua jos suuri onnettomuus osuu hänen kohdalleen.

Katastrofi Vilijonkan silmin

Mielestäni tämän novellin tunnelmassa on jotain todella utuista ja unenomaista, melkein maagistakin. Jansson on rakentanut novellin niin että sen tarinat tuntuvat ensin jonkinlaisilta houreunilta. Vilijonkan koettaessa pitää päätään jollain lailla kasassa neuroottisten ajatusten keskellä, kaivaa tämä itselleen koko ajan vain syvempää neuroosien ja hermostuksen kuoppaa.

Mikä voisi olla moiseen hysteriaan syynä? Toki Vilijonkat ovat Muumi-universumissa aina niitä mahdottomia hermoilijoita joilla mahtuu tusinan ajatuksen joukkoon kolmastoistakin, mutta pakkohan moiselle käytökselle on olla jokin isompikin syy kuin vain persoonallisuuden piirre. 

Oma uskomukseni on, että tämän novellin Vilijonkalla on takanaan jonkinlainen henkilökohtainen onnettomuus joka on triggeröinyt tarpeen rakentaa kerta toisensa jälkeen hurjempia maailmanloppuskenaarioita. Yksi vinha teoria voisi olla, että Vilijonkka on esimerkiksi menettänyt jonkinlaisessa onnettomuudessa traagisesti jonkun perheenjäsensensä tai läheisensä. Novellissahan puhutaan paljon suurista onnettomuuksista jotka vievät taloja mukanaan, pyörremyrskyistä ja taifuuneista jotka pakottavat tavallisen pulliaisen hyväksymään oman pienuutensa maailmankaikkeudessa.

Teorian tueksi (joskin ehkä ohueksi) on pakko esittää novellista Vilijonkan löytämä posliinikissa, jota tämä alkaa suojella ja varjella kun suuri onnettomuus vihdoin saapuu hänen luokseen. Posliinikissa on Vilijonkalle juuri se "pieni ja aito asia", jota tämä kokee tarpeelliseksi suojella vaikeassa tilanteessa. Eikö usein sanotakin, että ne kaikista pienimmät asiat muuttuvat valtavan tärkeiksi suurissa elämän myllerryksissä, riippumatta siitä onko kyseessä päänsisäinen tai ulkopuolinen probleema?

Novellissa on katastrofin kannalta tärkeä rooli myös Kampsulla, joka vahvasti epäilee Vilijonkan pään sisällä pörräävien kauhukuvien toteutumista.  Nainen sivuuttaa moiset huolet ja murheet olankohautuksella ja haluaa vaihtaa puheenaihetta niin sanottuihin maallisiin ja järkeviin asioihin. Vilijonkan päässä kumpuileva myrskyisä pilvi kuitenkin jatkaa vain kasvamistaan tämän vuoksi, kun häntä ei oteta ongelmiensa kanssa tosissaan. Vasta kun massiivinen myrsky ravistelee laaksoa novellin lopussa, tajuaa Kampsukin olleensa aikamoinen tomppeli; tämä on mielestäni mahtava vertaus sille, että mielen sisällä olevia uhkakuvia ei voi ulkopuolinen ymmärtää kuin vasta sitten, kun on itse todistanut omin silmin moista hurjuutta.

Novellin loppu antaa kuitenkin lohtua - myös karmeimmat kauheudet päättyvät joskus, eikä hirvittävinkään pyörremyrsky ole liian hurja handlattavaksi. Vilijonkka kasvaa novellin loppupuolella irti nimeämättömästä tragediastaan ja pääsee niin sanotusti myrskynsä yläpuolelle. Eikä hän siihen tarvitse muuta, kuin hyväksynnän sille että onnettomuuksia tulee ja menee - kohteet ja muoto vain muuttuvat.

Tästä postauksesta tuli ehkä enemmän pohdiskelevaa tajunnanvirtaa kuin teoretisointia, mutta tällaisia ajatuksia novelli meikässä herätti! Kommentoithan alle jos sinulla on jotain messevää teoriaa tai ajatuksia tästä novellista :)

Kivaa marraskuun jatkoa kaikille, muistakaa pysytellä lämpöisinä!

- iitu