Ihanaa toista adventtia kaikille! Tänään kalenterissamme jatkuu viime sunnuntaina alkanut Tuutikin adventtitarina, jonka ensimmäisen osan voitte lukaista tästä linkistä.
Tuutikki
istuskeli vailla kiireitä ja huolia laiturin nokassa odottelemassa
illan kajoa. Kesän luultavasti pisin päivä oli lähestymässä
loppuaan, ja Tuutikki oli seuraillut päivän muuttumista illaksi
yksinään jo pitemmän aikaa. Hän tähysti loputtomalta tuntuvaa
horisonttia, jota vasten lukuisat pikku veneet lipuivat yhtälailla
kiireettömästi.
Jos
Tuutikki jostain piti yli kaiken, niin tällaisen pysähtyneisyyden
läsnäolosta. Hän läiskytteli vettä, kuulosteli takaansa
kaukaisuudesta kantautavia kesäjuhlien ääniä ja antoi ajan virrata samalla lailla kun vesi läiskyi hänen varpaidensa lomasta.
Tuntui pökerryttävältä tietää että aikaa oli tuhlattavaksi
enemmän kuin paljon, eikä sitä ollut tarvetta jakaa kenenkään
muun kanssa.
Tuutikki tunsi ilmassa pientä tulenkäryä, mikä lieni peräisin juhannuskokosta reilun kilometrin päässä. Hän oli avustanut pikku päästäisten kanssa paikallisia juhannusjuhlijoita kokon rakentamisessa aiemmin, ja jättänyt otukset sitten innosta kiemuralla valmistelemaan juhannuksen suurjuhlaa.
Valmistellessaan kokkoa Tuutikki oli löytänyt maasta mielenkiintoisen puukalikan, jonka hän piakkoin kaivoikin taskustaan. Hänen puukkonsa oli tutulla paikallaan vyöntapissa, hän veti sen esiin mietteissään. Kalikan muoto oli erikoinen. Tuutikki ei keksinyt sille suoraa vastinetta mistään muusta muodosta mitä oli elämänsä aikana nähnyt. Hitain, tarkoin vedoin hän ryhtyi muovaamaan kalikkaa. Muodolle hän ei aikonut tehdä niin mitään - Tuutikin mielestä näet likimain kaikki mikä luonnosta löytyi, oli tarkoitettu jätettäväksi alkuperäiseen muotoonsa. Hetken kalikkaa vuoltuaan Tuutikki alkoi nähdä siinä mahdollisuutta ovenkahvaksi - olihan se muodoltaan hieman vänkyräinen, mutta Tuutikin silmään ennen kaikkea ainutlaatuinen.
Rannalle
Tuutikin seuraksi kotiutunut hiljaisuus tuntui niin miellyttävälle,
että vaaleaverikkö suorastaan säikähti kun tovin päästä hänen
paidanhelmaansa kiskottiin. Hän laski katseensa taakseen, muttei
nähnyt ensialkuun mitään. Mutta nykimisen jatkuessa hän tajusi,
mistä oli kyse. Hän koputti olkapäätään kannustavasti, ja tunsi
miten pienet ja näkymättömät käpälät alkoivat saman tien
kiivetä hänen hartiaansa kohti.
“Mitä
nyt?” hän kuiskasi, varoen säikyttämästä tulijaa. Jalat
pysähtyivät Tuutikin hartialle, ja Tuutikki terästi kuuloaan kun
tunsi pienen hengähdyksen korvaansa vasten. Joku muu olisi varmaan
luullut sitä tuulenhäiväksi, mutta Tuutikki heristi korviaan vain
enemmän - hän jos kuka tiesi, miten heiveröisellä äänellä
hänen päästäisensä puhuivat.
Saadessaan
viimein selvää päästäisen suhinasta, Tuutikki kurtisti kulmiaan.
“Todellako?
Joku sinun kaltaisesi?
Jälleen
pieni tuulenviri kutitteli Tuutikin korvaa, tämän kulmien välissä
oleva kurttu vahvistui hitusen.
“Missäpäin?”
-------------------------
Tavataan taas huomenna uuden luukun kera! ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti