Muumipapan jurotyöt - fanfiction-sarjan osa 2!

Heissan ja tervetuloa lukemaan Oispa punssia-blogista jälleen uutta fanfiction-postausta!

Kuten osa ehkä muistaa, on blogissamme julkaistu jo muutama osa Iitun kirjoittelemaa Muumipapan jurotyöt-ficciä joka perustuu löyhästi Muumipapan urotyöt-romaaniin. Kyseessä on puhtaasti fiktiivinen kirjoitelma siitä mitä Muumipapan nuoruudessa on voinut tapahtua kirjan sivujen ulkopuolella. Tänään ficin keskiössä on Muikkusen isä Juksu.

Kohti tekstiä, olkaapa hyvät!

Toinen luku

Jossa Juksun perhehistoriaa valotetaan ennenkuulumattomalla tavalla ja muistellaan erästä yhteenottoa puistovahdin kanssa

Yllättävän syksyinen tunnelma leijaili taloni kuistilla, kun yhtenä loppukesän aamuna tuijottelin horisonttiin yksinäisyyteen kääriytyneenä. Aamu oli vielä kohtuullisen varhainen, ja olin herännyt keskeltä hämmentävää painajaista monta tuntia ennen herätyskellon ensimmäistä pirinää.

Värjöttelin täkkiin kääriytyneenä terassilla ja koetin nauttia mereltä tulevasta suolan tuoksusta. Olin ottanut tavakseni tervehtiä merta joka aamu kahvikupillisen kera, ennen kuin lähdin etsimään päiväseuraa muista ystävistäni. Aamu tuntui lupaavalta, vaikka univaje naputtelikin ohimoitani ja siksi tuntui vaivalloiselta asettaa päässä rullaavia ajatuksia minkäänlaiseksi selkeäksi ketjuksi. Aamut eivät olleet muutenkaan minulle niitä kaikkein mielekkäimpiä asioita tässä maailmassa - ne tuntuivat alkavan joko liian nopeasti tai hitaasti, eivät koskaan juuri sopivalla nopeudella. Kun vielä muutamia viikkoja sitten olimme taittaneet pitkiä taipaleita Merenhuiskeen kyydissä, olin vihannut suurin piirtein jokaista aamua jona Fredrikson meitä herätteli joko moottoreita käynnistelemällä tai jollottelemalla itsekseen turhanpäiväisiä (tai ylipäätään kehnoja) soutelurallatuksia. Vaikka en vieläkään ollut ihan sinut aamujen kanssa, tuntui niiden vastaanottaminen hitusen mukavammalta kun jalkojen alla oli kuivaa maata, eikä huljuvaa merta.

Olin parahiksi asettunut mukavanlaiseen asentoon portailla, kun yllättäen näin läheisellä rannalla hahmon ääriviivat. Siristin silmiä ja sain tuijotella siluettia jokusen tovin ennen kuin aamuisen usvan takaa tunnistin hänet Juksuksi. Hän tassutteli rantaviivaa pitkin verkkaisesti, kädet syvällä taskuissa ja kasvot merta kohti. Meri virtasi Juksua kohti kiireettömästi, mutta välillä aallot koettivat saada miekkosen jaloista kiinni ja siepata mukaansa. Vaan Juksu oli kävelijänä sitä sorttia, että mestarin lailla loikki aaltoja karkuun. Hän taiteili itsensä nokkelilla jalanliikkeillä loitommalle, palasi sitten takaisin aallonreunoille ja jatkoi mokomaa kissankäyskentelyä hitaasti ja harkitusti.

Virnistelin hieman katsellessani Juksun liikuskelua. Aamuiset aivoni eivät voineet olla miettimättä, miten hassunkurista olisi jos taipumus juosta aaltoja karkuun periytyisi myös Juksun mahdollisille lapsosille.

“Hoi, Juksu!” huudahdin kun Juksu alkoi tallustella hetken päästä kohti taloani. Hän nyökäytti minulle lyhyesti, pyyhki hieman tuulessa punertuneita poskiaan kun tuuli kuljetti häntä lähemmäs.

“Olet aikaiseen jalkeilla”, Juksu tuumasi istuessaan alemmalle rappuselle.

“Mmmh. Jonkunmoinen huono uni tuli kylään aamuvarhaisella”, totesin ja kääriydyin vain tiukemmin huopaani. Aamuinen kosteus oli tarttunut Juksun resuiseen pusakkaan, mutta tätä ei ulkoisesti ainakaan tuntunut haittaavan.

“Miten sinä olet näin aikaiseen liikkeellä?” minä ihmettelin. Omien tietojeni mukaan Juksu oli noin kaksi kertaa kehnompi herääjä, mitä minä - yhteisten Merenhuiske-seikkailujemme aikana hän oli nukkunut aina vähintään puoleenpäivään kuin mikäkin rasvakala.

“Mmnnh, en oikeastaan tiedä. Jonkinmoinen tuntuma vain kehotti piipahtamaan ulkosalla”, Juksu totesi samalla kun kaiveli piippua pusakkansa taskusta. Katselimme hetken yhteisessä hiljaisuudessa merelle, kun Juksu sytytteli piippuaan ja veti siitä tolkulliset henkoset.

“On viileämpää, kuin eilen”, tokaisin hetken kuluttua kun äänettömyys alkoi tuntua ahtaalta. Juksu tuprutteli piippuaan kiireettä jokuseen otteeseen, ennen kuin nyökkäsi.

“Mmmh. Meri tuntuu olevan rauhallisella tuulella, vaikka syksy tekee tuloaan.”

“Joko muka nyt? Tuntuu hurjalta, että se näin kiireellä olisi juossut seuraksemme”, minä totesin

“No niin, kaikki on niin suhteellista. Muistan yhdenkin kesän lapsuuteni mannuilta, kun syksy tuli ensimmäistä kertaa kylään heinäkuussa”, Juksu totesi.

“Heinäkuussa? Miten niin aikaisin?”

“No… silloin syksy tuli tavallaan etuajassa monellakin lailla.”

Juksu imi piippuaan kärkevästi ja pitkään. Katsoin häntä pää kallellaan, kun tuuli tuiversi hänen hattuaan ja minun korvaparkojani. Ähelsin täkkiä hieman ylemmäs niin, että se peitti korvani jotenkuten ja varmasti sai minut samalla muistuttamaan enemmän kummitusta kuin muumia.

“Mitä tarkoitat?”

Juksu laski piippunsa hieman miettiväisen näköisenä. Hän suki hattuaan ja ohimennen vei kätensä hattunauhassa kiinni oleville punasulille.

“Muistatko, kun joskus kerroin vanhemmistani?”

Mielessäni oli ohut muistijälki, jonka mukaan olin kuullut Juksun kertovan vanhemmistaan enintään kerran tai kaksi yhteisen taipaleemme aikana. Vanhemmat olivat oikeastaan aina olleet eräänlainen punainen vaate keskusteluissamme - minä, Fredrikson, Juksu ja Hosuli olimme ehkä yhteisestä äänettömästä päätöksestä  jättäneet kaikenlaiset perhejutut menneisyyteen. Perheet olivat osa puheitamme enintään silloin, kun Fredrikson puhui veljenpojastaan tai minä kamalasta sijaisäidistäni lastenkodissa.

“Olet puhunut... puistovahdista”, minä lopulta totesin. Juksu veti kaulallaan heilahtelevaa ohutta huivia yllättäen tiukemmin kaulan ja kasvojensa peitoksi, vaikka tuuli ympärillämme ei pahemmin viilentynyt.

“Oi, kyllä vaan. Puistovahdista.”

***

Juksu hakkasi kahta puukalikkaa vastakkain hiekkalaatikon reunalla. Oli jokseenkin hiljainen ilta, ja Juksu sillä hetkeä leikkipuiston ainoa lapsi.

“Onnistuisikohan sinulta jo tulen tekeminen?” uteli lempeän tuttavallinen ääni Juksun vierestä. Ruskeasilmäinen muikkunen kohotti katseen ylöspäin kohdatakseen äitinsä katseen. Naisen kasvot olivat yhtä hymyä ja ylpeyttä, vaikkei Juksu tehnyt mitään sen kummallisempaa kuin hakkasi kalikoita vastakkain ja välistä tuhersi hiekkaan sekalaisia muotoja ja muodottomuuksia.

“Ehkei ihan vielä, kuitenkaan. Mutta muutaman kuukauden kuluttua pojalla voi olla hyvät valmiudet vaikka oman leirin pystyttämiseen”, Juksun isä tuumasi vähän matkan päästä. Juksu kääntyi hymyä täynnä isänsä puoleen. Mies nojasi pitkänä, hoikkana ja kaulukset kasvojen eteen nostettuna läheiseen puuhun ja näytti varjoisaa iltaa vasten sopivan vieraalta. Isän piippu hehkui hämärässä ja siitä leijaili savukiehkura korkealle taivasta kohti.

Juksu oli muutaman kerran halunnut udella, milloin hän isän ja äidin mielestä olisi riittävän vanha tekemään samoja hienoja juttuja, mihin äiti ja isä kykenivät. Hän oli jo monen kuukauden ajan halunnut oppia hallitsemaan tulta, pystyttämään teltan, polttamaan piippua ja totta kai vaeltamaan pitkiä matkoja uupumatta. Vaikka äiti, isä ja Juksu olivat lähes kaikkea noista tehneet jo yhdessä (lukuun ottamatta piipun polttoa, johon Juksu sai äidin mielestä ryhtyä aikaisintaan sitten kun tämä kykeni juomaan aamukahvinsa ilman viittä sokerilusikallista), mutta Juksun nuori mieli paloi halusta päästä kokemaan tuon kaiken yksin, itsenäisenä ja rohkeana.

“Milloin pääsen ensimmäistä kertaa reppureissulle?” hän kysyi ehkä kahdeksatta kertaa sillä viikolla. Äiti ja isä vastasivat tismalleen samalla tapaa, mitä tähänkin mennessä - lempeästi naurahtaen.

“Juksu kulta, sinun pienet koipesi eivät vielä ole tarpeeksi reippaat sellaiseen matkaan”, äiti totesi ja rapsutteli Juksun hiuksia lempeästi. Juksun isäkin palasi hiekkalaatikolle hitusen virnistellen, otti päästään nuhruisen, vihreän hatun jota ilman hän ei koskaan poistunut kotoa. Juksun pää suorastaan hukkui mokomaan revohkaan, mikä sai hänet älähtämään turhautuneesti.

“ISÄ!”

“Näetkö sieltä alta yhtikäs mitään?” isä naurahti.

“No en!”

“Kuulepas, isäni löi tuon samaisen hatun minulle vuosikausia sitten, kun olin vielä tuommoinen sinun kaltaisesi nuori vekkuli. Haaveilin kovasti että pääsisin isäni mukaan tämän pitkille vaelluksille, näkemään kaikki ne ihmeet joista isä kertoi kotiin palatessaan ja olemaan osa niitä vaaroja, joihin hän joutui.”

Juksu otti isänsä hatun päästä ja katsoi tätä pää kallellaan, kovin ihailevasti. Juksu ei ollut koskaan ehtinyt tai onnistunut tapaamaan kyseistä miestä, isoisäänsä, mutta kaikki isän kertomat hurjat kommellukset olivat tehneet Juksuun lähtemättömän vaikutuksen.

“Mutta miten se minuun liittyy?” hän kysyi ihmeissään.

“No siten, että isä samalla lailla laittoi hatun päähäni kun ensimmäistä kertaa pyysin häntä ottamaan minut matkaansa. Ja sanoi sitten: ‘kun kykenet laittamaan tämän hatun päähäsi niin, että näet sen alta jotain ilman että joudut nostamaan lieriä, on sinun aikasi astua kynnyksen yli ilman minun suojelmustani.’”

Juksun isä otti hatun uudelleen käpäliinsä ja asetteli päähänsä tottunein ottein. Juksu katsoi häntä silmät suurina.

“Ja isäni ohjetta kunnioittaen aion antaa tämän hatun myös sinulle vasta, kun päänympäryksesi on tarpeeksi leveä ja askelesi kantava.”

“Voihan juku. Selvä homma.”

Isä virnisti Juksulle pienesti, ja äiti nyökäytti hyväksyvästi päätään poikansa suuntaan. Juksu oli juuri aikeissa ottaa käteensä uuden kalikan ja piirtää isänsä hatusta luonnoksen hiekkaan, kun kauempaa puiston porteilta kuului huuto:

“HEI! Ettekö te mokomat muikkuset taaskaan lukeneet kylttiä puiston portilla?”

Juksu käänsi hämmentyneenä katseensa loitommalle horisonttiin, jossa seisoi jykevä ja univormuun sonnustaunut hahmo. Hahmo oli hänelle, äidille ja isälle tuttu jo monelta aiemmalta illalta.

“Äh. Taas tuo..” äiti mutisi noustessaan. Juksu katsoi heitä kohti kävelevää puistonvartijaa, työhönsä piintyneellä intohimolla suhtautuvaa kovahermoista miekkosta joka oli hätyytellyt heitä puistosta sinnikkäästi monen kuukauden ajan.

“Anteeksi, mikähän niistä kylteistä meidän olisi pitänyt tällä kertaa lukea? Niitä kun oli siellä enemmän kuin aivosoluja sinun päässäsi”, Juksun isä sanoi noustessaan. Puistovahti tepasteli edelleen lähemmäs, ja Juksu näki puolihämärässä vain tämän valtavan kuonon ja univormun joka oli aina ollut hänelle merkki kaikenlaisen hauskuuden kieltämisestä. Useammin kuin kerran tuollaiseen univormuun sonnustautuneet puistovahdit olivat kieltäneet Juksua juoksemasta puistossa, syömästä eväitään väärällä penkillä, tallaamasta nurmikoita ja leikkimästä tuluksilla julkisilla paikoilla. 

Tuollaiset hemulit olivat niin täynnä kieltoja ja rajoituksia, että Juksu tunsi jo tämän lähestyessä vapautensa uhatuksi.

“Älkää viitsikö leikkiä typerää. Te muikkuset olette kaikki samanlaisia, aina sotkemassa paikkoja ja tekemässä oman päänne mukaan mitä mieli tekee”, puistovahtina oleva Hemuli sanoi pysähtyessään hiekkakasan reunalle. Juksu laski kalikat käsistään, antaen äitinsä ottaa häntä toisesta tassusta kiinni.

“Me olimmekin juuri lähdössä. Juksu, otetaanpa ja noustaan.”

Juksu vilkaisi isäänsä, joka tuijotti tylsistyneen oloisena puistovahtiin. He seisoivat nokakkain, isä rutkasti puistovahtia lyhyempänä mutta sitäkin varmemman oloisena. Puistovahdin katse oli laiska ja väritön, Juksua kylmäsi kun hän katsoi miestä syräkarein.

“Iskä, mennäänkö kotiin?” Juksu kysyi, ojentaen kättään niin että sai pienen otteen isänsä helmasta. Isä katsoi häntä hattunsa alta kuin tuntematonta, hänen silmänsä ja huulet olivat ohuet viirut kasvoja vasten. Juksu säpsähti hieman, mutta piti silti katseen isässään jonka ulkoinen olemus tuntui huutavan samanlaista turhaumusta mitä Juksu kantoi rinnassaan.

“Mennään vain”, isä sanoi pitkän ja vaivalloisen tovin jälkeen. Juksu ehti nähdä isän nyrkkiin puristuneen käden, ennen kuin se sujahti isän toiseen takintaskuun. Toiseen käteensä hän nappasi Juksun oman tassun, ja niin koko muikkusten piskuinen perhe lähti sanaakaan sanomatta puiston porteille. Käsi molempien vanhempiensa otteessa Juksu kääntyi vielä kuikuilemaan puistovahtiin, joka jäi toljottamaan heidän jälkeensä tummana ja karuna pimenevää iltaa vasten.

***

Juksun lopetettua tarinansa hän kaivoi piippunsa uudemman kerran takintaskusta. Hän koputteli sitä pariin kertaan, sytytti ja työnsi suuhunsa. Minä katsoin hänen leutoja, levollisia kasvojaan syvän häkellyksen vallassa.

“Aikamoinen tarina.”

“Mmh.”

“Ja… mutta mitä sitten tapahtui?”

Juksun katse kiiti uudemman kerran kohti säyseänä aaltoilevaa merta. Näki, että hänen ehkä teki mieli puhua lisääkin mutta jokin esti häntä pukemasta ajatuksia lauseiksi.

“Se on aika pitkä juttu. Ja mielellään en… noh. Niin.”

Juksu suki tuulessa tuivertavia etuhiuksiaan. Hänen ränsistynyt hattunsa lepatti viimassa yhtälailla lennokkaasti ja antoi Juksulle syytä pitää hatusta vain tiukemmin kiinni.

Minä tuijotin hattua. Aika pitkäänkin. Niin pitkään, että Juksu tunsi kai katseen ihollaan ja kulmakarvat kurtussa kääntyi puoleeni.

“Mitä nyt?” hän kysyi.

“...Sinun hattusi. Tai siis…"

Jouduin kröhäisemään hieman, ettei pitelemätön häkellys olisi kuulunut äänestäni.

“..Isäsi hattu?”

“Niin. Kyllä. Kulkee suvussa.”

Tuulesta ja viimasta huolimatta Juksu noukki hatun käsiinsä ja rutisti sen käsiensä väliin pieni hymynpilke huulillaan. Laskin omankin katseeni hattuun, joka Juksun tarinan myötä tuntui muuttuneen vaatekappaleesta joksikin suuremmaksi. Asiaksi, jonka tärkeyttä tai rikkautta ei voinut sanoin selittää.

“Kesti jokusen vuoden, että se sopi minulle kuin nakutettu. Mutta…nyt olo tuntuu puolinaiselta joka kerta kun sen päästäni lasken”, Juksu totesi lyödessään hatun uudelleen takaraivolleen. Hän tarrasi uudelleen piippuunsa, ja sulki silmät kun uusi hellävarainen tuulenväre juoksi ohitsemme.