Moikka jälleen! Kolmannen adventtisunnuntain kunniaksi julkaisemme jälleen jatko-osan tarinaan, joka käsittelee Nuuskamuikkusen etelän matkaa.
3. luku
Nuuskamuikkunen oli vaeltanut jo monia päiviä ja öitä - ei sillä, että hän olisi niitä erikseen laskenut, sillä hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Tänä yönä hän ei kuitenkaan ollut teltassaan, kuten tavallisesti. Nuuskamuikkunen oli nähnyt aiemmin päivällä vanhan linnan jo elämää nähneet tornit kaukana puiden latvojen takana. Kun Nuuskamuikkunen oli asettunut aloilleen sammalmättäälle, oli hän jo päättänyt lähteä tutkimaan linnaa. Yöllä se tuntui kaikkein parhaimmalta, sillä Nuuskamuikkunen uskoi sen tekevän linnan arvolle enemmän kunniaa.
Nuuskamuikkunen kapusi kivistä mäkeä kohti linnan edustaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja vain kuu valaisi Nuuskamuikkusen matkaa. Hento tuuli sai ilman vähän viileäksi. Nuuskamuikkunen oli pian vanhan, jo rapistuneen linnan oven edessä. Hän veti raskaan oven auki, jonka saranat narahtivat ikävästi. Nuuskamuikkunen asteli peremmälle pimeään linnaan, jossa hänen askeleensa kaikuivat pitkin kivisiä seiniä ja lattioita.
Linna oli todella vanha ja kulunut, se Nuuskamuikkusen oli todettava. Seinillä roikkuvat seinävaatteet ja taulut olivat paksun pölykerroksen peitossa. Niiden takaa oli jo hankala erottaa tauluista löytyvien hemuleiden kasvoja. Jos Nuuskamuikkunen olisi pysähtynyt taulujen ääreen, hän olisi voinut piirtää hemuleille viikset, mutta se ei ollut hänestä lainkaan sopivaa. Nuuskamuikkunen käveli jyrkkiä portaita pitkin seuraaviin kerroksiin ja tutkaili linnaa. Nuuskamuikkunen aisti ilmassa jännitystä - koskaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi löytyisi tai mikä häntä olisi odottamassa.
Yhden oven takaa Nuuskamuikkunen löysi hylätyn makuuhuoneen. Jos hän istahtaisi vanhalle sängylle, niin sen päällimmäinen kerros pölyä varmaan leijahtaisi ilmaan. Nuuskamuikkunen kiinnitti katseensa pöydällä olevaan kynttilänjalkaan, jonka hän otti käsiinsä. Se oli hyvin vanha ja steariini oli jämähtäny siihen hyvin tiukasti. Nuuskamuikkunen yritti rapsuttaa steariinin kovaa pintaa kynnellään.
Yhtäkkiä raskaan oveen nariseva ääni sai hänet havahtumaan. Nuuskamuikkunen tunsi, kuinka hänen sydämensä hakkasi lujempaa säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei tuuli pystyisi avaamaan jotain noin raskasta ovea. Oliko hän suututtanut linnan henget ja nyt joku vanha kuningas odottaisi häntä kruunu päässään oven takana? Kuninkaan täytyisi olla luuranko, se olisi paljon pelottavampaa. Nuuskamuikkunen keräsi rohkeuttaan.
“Kuka siellä?”
Samassa oven takaa kuului aivastus ja pientä manaamista. Se sai Nuuskamuikkusen hämilleen ja hän astui lähemmäs ovea raottaen sitä enemmän. Silloin hän näki oven takana lymyilleen kummituksen, joka hinkkasi kättään kasvojaan vasten siitä kohtaa, missä Nuuskamuikkunen oletti haamun nenän sijaitsevan.
“...Mitä oikein teet?” Nuuskamuikkunen kysyi.
“Yritin pelästyttää sinut niin, että vain kenkäsi olisivat jääneet paikallesi! Eikö se ole päivänselvää?” Haamu vastasi hieman tuohtuneena.
“Kieltämättä on hankala pelätä henkilöä, joka aivastaa”, Nuuskamuikkunen totesi.
“Niin, olen kuullut tästä jo aiemmin - olen kaiketi jälleen kerran vilustunut. Mutta mitä sinä teet täällä, muukalainen?” haamu kysyi.
Nuuskamuikkunen katsoi haamua tarkemmin. Hän vaikutti kaikin puolin ystävälliseltä, vaikka hän olikin kuullut haamuista kaikenlaista. Hän oli nähnyt toisen haamun aiemmin seikkailulla majakkasaarella, jossa hän oli käynyt muumiperheen kanssa. Tämä haamu ei näyttänyt niin pelokkaalta ja nuorelta, sillä haamun lakanassa oli selkeitä kulumia. Kuinkahan kauan hän oli kummitellut?
“...Olen ohikulkumatkalla. Satuin näkemään linnan tornit ja halusin tulla katsomaan, millaista täällä on. Oletko sinä ollut täällä kauan?”
“No, jonkin aikaa. Olen sellainen vaelteleva haamu, en oikein osaa asettua herkästi yhteen paikkaan. Sääli, olisin tosissani halunnut pelästyttää sinut”, haamu huokaisi.
“Olen pahoillani, ehkä jokin toinen kerta”.
“Niinpä niin”.
Nuuskamuikkunen jäi kuitenkin hetkeksi haamun luokse. Hän kuunteli, kuinka haamu kertoi, että tämäkin oli löytänyt linnan sattumalta vaeltaessaan paikasta toiseen. Haamu itse piti linnasta, vaikka siellä ei juuri käynyt ketään. Hän kertoi myös kutkuttavan jännittävästä ullakosta, jonka haamu olisi ilomielin halunnut näyttää Nuuskamuikkuselle.
“Ei kiitos, minun täytyy viimein lähteä. Oli kuitenkin mukava tavata, toivottavasti saat säikäytettyä vaikka jonkin hiiren tai siilin”, Nuuskamuikkunen vastasi.
“Sääli, mutta kiitos kuitenkin. Näkemisiin, Nuuskamuikkunen”.
Nuuskamuikkunen hämmentyi ja kääntyi katsomaan haamua kohti, mutta tämä oli jo haihtunut ilmaan. Kuinka tuo oli tiennyt hänen nimensä? Asia sai Nuuskamuikkusen hämilleen, kun hän käveli linnan portaita alas ja poistui ulos.
Kävellessään kivikkoista mäkeä alas Nuuskamuikkusen mieli alkoi kuitenkin rentoutua, kun hän mietti, millaisen jännittävän hetken hän oli kokenut. Hän voisi kertoa tämän tarinan joskus Muumipeikolle! Ehkä hän kuitenkin vähän värittäisi tarinaa - kertoisi vaikka siitä kruunupäisestä kuninkaan luurangosta, joka ilmestyi oven takaa yllättäen. Muumipeikko varmasti uskoisi sen.
--
Nähdään taas pian seuraavassa luukussa!
- nizku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti