Heipsamandeer! Punssiblogissa on tänään tarjolla 4. osa Muumipapan jurotyöt- jatkoficistä. Tässä osassa on tapetilla Hosulin piinkova ihastus nappeihin - ja kenties johonkin muuhunkin. Ficcisarjan viimeisimmän luvun voit muuten lukea täältä näin!
***
Neljäs
luku
(Jossa
Hosuli viettää mielissään suursiivousta ja onnistuu siinä
sivussa kerrankin löytämään jotain oikeaa oikeaan aikaan)
Lienen
monesti kertonut, miten epäjärjestelmällinen ja sotkuinen tapaus
joukkiomme oletetusti nuorin jäsen, Hosuli tuppasi joskus olemaan.
Vaikka hän suhtautui hyvin ankarasti ja kurinomaisesti
nappikokoelmiinsa joita järjesteli alinomaa, oli kaikki muu Hosulin
elämässä poikkeuksellisessa epäjärjestyksessä. Hän oli niitä
otuksia, joille parahultaista siisteyttä tärkeämpää oli se, että
napit olivat hauskassa järjestyksessä ja valtaosa omaisuudesta
jotenkuten tallessa. Olin usein päätynyt hiljaa mietiskelemään,
miten hän ja kovin järjestelmällinen Fredrikson saattoivat edes
olla sukua keskenään.
Vaan
yhtenä päivänä omituinen innostus valtasi Hosulin, kuin
tuulenpuuska olisi ravistellut hänen laiskaa ja aikaansaamatonta
päätään. Olimme makoilleet Juksun, Mymmelin tyttären ja Hosulin
kanssa laiskoina Itsevaltiaan saarella pitkän tovin, vain niitä
näitä lörpötellen ja antaen ajan kulua vailla paineita. Mymmeli
oli ihmetellyt taivaalla sinne tänne venkoilevia pilviä, Juksu
nuokkunut hattunsa kanssa ja minä vain äimistellyt tuulen mukana
lenteleviä lehtiä. Hosuli oli ollut pääasiassa hiljaa, vain
välistä naureskellen kun joku oli sanonut jotain poikkeuksellisen
naurattavaa.
Sitten
yhtäkkiä hän nousi istumaan niin, että hänen kattilansa oli
lentää kaaressa nurmikolle. Minä ja Mymmelin tytär säpsähdimme
melkein irti leppeästä olostamme, Juksun makoillessa loputtoman
raukeana niillä sijoillaan. Hosulin silmät tuntuivat hehkuvan
auringonvalossa ennennäkemättömän riemukkaina.
“Voi
pyhä sylvi, sehän sen on oltava!” hän lopulta huudahti, ja siltä
seisomalta oli kipaissut koivilleen ja vehreää ruohomäkeä alas.
“HOSULI?
MINNE SINÄ PINGOT?” Mymmelin tytär huuteli hänen peräänsä.
Äkkinäinen meteli sai Juksunkin kohottamaan hatun kasvoiltaan,
muttei Hosulia kääntymään taaksepäin.
“...Onko
tuo Hosuli?” hän kysyi hölmistyneenä tuijottaessaan jo monen
kymmenen metrin päässä kipittävää ystäväämme.
“Jo
vain. Hän nousi yllättäen ja ehkä kolme sekuntia myöhemmin hän
jo oli menossa!” minä ihmettelin.
Me
jäimme yhteisen hämmästyksen vallassa toljottamaan Hosuliin, joka
valtavalla vauhdilla ja tarmolla loikki läpi pienten
vesilammikoiden, mäennyppylöiden ja metsäneläinten lomasta kohti
sitä saaren kolkkaa, jossa hän nykyään säilytti kahvipurkkiaan.
***
Lähdin
reilun puolen tunnin makaamisen jälkeen etsimään Hosulia.
Mymmelillä oli ollut kiire sisartensa laskentaan ja Juksulla
appelsiinipuunsa juurelle, joten saatoin taittaa matkaa
miellyttävässä yksinäisyydessä. Matkani varrella olevat kuusikot
suhisivat ystävällisesti, ja siellä täällä hääräilivät
metsän pikkueläimet kesäisissä touhuissaan. Ympäröivä lauhkeus
tuntui melkein liian mukavalta ollakseen totta
Lopulta
löysin puiden siimeksestä, suuren koivun lomasta Hosulin keskeltä
järisyttävää kaaosta. Katseeni osui saman tien Hosulin isoon
kahvipurkkiin, joka lojui epätavallisesti ylösalaisin nurmikolla
valtavan tavaraläjän ympäröimänä. Kaikki roina oli arvatenkin
peräisin kahvipurkista, sillä Hosuli pyöri tavaroidensa lomassa
kovin jännittyneen näköisenä ja tuskin huomasi läsnäoloani.
“...Hosuli?”
minä lopulta kutsuin häntä nimeltä. Hosuli säpsähti
noteeraamaan minut, ja katsahti minua tavaroidensa keskeltä.
“Muumi?
Mitä sinä täällä touhuat?”
“Ajattelin
tulla katsomaan, minne sinä oikein kaikkosit. Juoksit pois rinteeltä
sellaisella kiireellä, kuin Mörkö tai Kummitus olisi sinua
jahdannut.”
Hosuli
naurahti lempeästi.
“Ah,
anteeksi vain! Minulle vain iski semmoinen ajatus niin kovaa, että
oli pakko lähteä sen kanssa mahdollisimman pian ettei se hylkäisi
minua”, hän totesi kun istuuduin hänen viereensä edelleen
hämmentyneenä.
“Miten
ajatuksen kanssa voi tulla niin valtava kiire? Minun päässäni
ainakin isot ajatukset pysyvät tiukasti vaikka monta tuntia, jos en
saman tien lähde kirjaamaan niitä muistiin”, ihmettelin.
“No
mutta sinä oletkin sinä! Minun päässäni ajatuksista isoimmat ja
käyttökelpoisimmat pysyvät omituisen vähän aikaa. Ne
muistuttavat.. tavallaan suuria höyheniä jotka hipovat kasvoja
hetken veikeästi ja sitten jo kiitävät kauemmas”, Hosuli selitti
niin fiksun oloisena, että olin häkeltyä vähän lisää.
Olin
tottunut kuulemaan Hosulin suusta vain puolikkaita ja välistä
lapsellisiakin tuumia, jotka useimmiten käsittelivät hänen
kokoelmaansa tai ruoanlaittoa.
“Mitä
sinä sitten tulit etsimään?”
“No
tätä!”
Hosuli
näytti kädellään lepäävää nappia. Se oli kahdeksankulmainen,
helmiäismaalilla sivelty suurikokoinen nappi jonka kaikki napinreiät
olivat hieman erikokoisia keskenään. Helmiäismaaliin oli
koverrettu luultavasti jonkinlaisella taltalla siroja lehtikuvioita,
niin siroja etten voinut uskoa maailmassa olevan niin pientä ja
taidokasta jälkeä tekevää työkalua. Hosuli tapitti nappia silmät
puoliksi suljettuina, kovin pehmeästi hymyillen.
“Nappia?”
minä en voinut olla töksäyttämättä.
“Kyllä
vain! Eikö se olekin kaunis?” Hosuli vallan säteili. Minä
katsoin nappia uudemman kerran, koettaen nähdä siinä edes
ripauksen sitä valovoimaa mitä se Hosulin kasvoille loi. Ja kun
tarkemmin nappia silmäsin, niin se todella alkoi näyttää
arvokkaammalta, kuin ensisilmäyksellä.
“Se
on kovin hieno. Mutta miksi sinä sitä lähdit etsimään?” minä
intin.
Kysymys
väritti Hosulin posket omenanpunerviksi. Olin nähnyt hänen
punastuvan aiemmin enintään neljästi, ja muistikuvieni mukaan
Hosuli oli aina punastellut vain kahdesta syystä - kun hän sanoi
tai teki jotain harvinaisen tyhmää, tai sitten hänen ajatuksissaan
seilasi eräs sieväpiirteinen saaren asukas.
“Liittyykö
Sosuli tähän jotenkin?”
Hosulin
pienesti punertuneet kasvot muuttuivat punajuuriksi. Hän laski
katseensa nappiin, ja näytti kuin hänen korvansa ja viiksensäkin
olisivat lerpahtaneet todellisen ujouden partaalle.
“...Kyllä
joo. Minä vain.. ajattelin että hän pitäisi tästä.”
Hosuli
näytti niin pohjattoman nolostuneelta, että minua hymyilytti.
Vaikka hän oli tavannut Sosulin vain muutama viikko sitten, oli
selvää että heidän kahden välillä oli ehtinyt kasvaa pieni
kiintymyksen kipinä.
Minä
harvemmin olin nähnyt olentojen kiintyvän toisiinsa niin nopealla
vauhdilla, joten en ollut näissä asioissa tosiaankaan mikään
ekspertti. Mutta katsoessani punervaa Hosulia ja nappia jota tämä
puristi hennosti käpälissään, tajusin että hän ei ehkä
kaivannut mitään kilometrin mittaista palopuhetta ihastumisen
tunteesta vaan ehkä ennemmin pienen tuuppaisun olkapäähän.
“Kuule.
Sosuli pitää siitä varmasti. Ja jos ei pidä, niin hänellä
täytyy olla silmissä vikaa”, minä tokaisin hetken perästä.
Sanani saivat Hosulin pään kohoamaan ja yllätyksekseni punastus
kirposi täysin sivuun hänen kasvoiltaan.
“Sosulin
silmissä ei ole mitään vikaa! Ne ovat kauniit ja ruskeat ja
muistuttavat tammenterhoja!” hän huudahti puhtaasti ja hieman
tuohtuneesti. Moinen vimma kai tuli yllätyksenä hänelle
itselleenkin, sillä hän laski uudelleen silmänsä nappiin ja antoi
viiksikarvojensa jälleen lerpahtaa.
En
voinut olla nauramatta hänen hetkelliselle tarmonpuuskalleen, ja
riemua olemuksessani taputin Hosulia olalle.
“En
minä sitä sillä tavalla tarkoittanut! Vie vain nappi Sosulille,
hän varmasti pitää sitä yhtä hyvänä kuin sinua”, minä
letkautin.
Hosuli
jäi hieman mykäksi sanojeni alla, mutta yhtyi hymyyni pienellä
virneellä.
“Kiitos,
Muumi.”
“Ei
kestä. Mutta nyt me siivoamme tämän sinun kaaoksesi yhdessä,
ettei koko metsä leviä täyteen kynäpyyhkeitä ja ikkunahakoja.”
***
Tässä tämänkertaiset ficcailut! Lisää Muumipapan Jurotöitä tulossa jälleen joku kaunis syksyisämpi kuukausi. Kiitos lukemisesta ja postailemisiin! <3
- iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti