Heipodei kaikki! Muutaman kuukauden breikin jälkeen on aika jatkaa Muumipapan myrskyisään nuoruuteen perustuvaa fanfic-sarjaa. Lähestymmekin jo tarinan loppupäätä, kun tänään luvussa perehdymme hetken siihen miten Fredrikson päätti todenteolla saattaa Merenhuiskeensa hetken levolle seikkailuista.
Yhdeksäs luku
Jossa minä ja Merenhuiskeen muu miehistö pakerramme Merenhuiskeen tyhjennyksen parissa menneitä muistellen ja tonkien
Tämänpäiväinen muisteloni vie meidät erääseen alkukesäiseen päivään, tarkemmin sanottuna toiseen päiväämme Itsevaltiaan saarella. Koska Itsevaltias oli edellisenä iltana julistanut ja nimennyt Fredriksonin viralliseksi hovikeksijäkseen, oli Fredriksson päättänyt kerralla ottaa uuden ammattinsa vakavissaan ja todennut että aloittaisi rakentajanpestinsä purkamalla Merenhuiskeen uuteen uskoon.
Olimme toljottaneet häntä silmittömän järkytyksen vallassa.
“Purkaa uuteen uskoon? Miten sellainen voi olla edes mahdollista?” minä olin ensimmäisenä onnistunut kakaisemaan, kun porukkamme liikkui kohti kivimuuria jonne Merenhuiskeella olimme kömpelösti laskeutuneet. Fredrikson leiskui ja hehkui sellaista intoa, että häntä tuskin tunnisti itsekseen. Tuntui, kuin saarelle saapuminen olisi niksauttanut jokusen ruuvin ja mutterin aivan uusille kiertaradoille hänen pääkopassaan.
“Tarkoitan, että minun on hyvä aloittaa keksijäntyöni täällä sillä, että uudistan Merenhuisketta merikelpoisemmaksi. Se tulee olemaan minun tulikokeeni ennen amfibin tekoa”, Fredrikson selitti.
“Mikä se sellainen amfijuttu on?” kysyi Hosuli, jolle Fredrikson ei ilmeisesti aiemmin ollut sanallakaan maininnut uudesta keksintöaikeestaan.
“Kuulostaa jollekin isolle ja työläälle”, Juksu tokaisi.
“Amfibi on ihmeellinen laite, jolla kykene liikkumaan sekä maalla, vedessä, veden alla että ilmassa. Aion rakentaa sellaisen nyt, kun Itsevaltias on suostunut taloudellisesti tukemaan hankkeitani”, Fredrikson kertoi ylpeänä.
“Varjele! Sehän kuulostaa hurjalle”, Hosuli äimisteli silmät suurina.
“Sitä se tuleekin olemaan. Toivon mukaan jo ennen syksyn tuloa saamme sen valmiiksi. Ensin on vain luotava sinikopiot ja jos sun mitä muuta..” Fredrikson sanoi ja jatkoi pohdintojaan tekniikkasanastolla, jonka käsitteistä ei kukaan meistä ottanut tolkkua. Minä katsoin Hosuliin ja Juksuun erinomaisen ymmälläni, ja he vastasivat katseeseen yhtä ymmärtämättömästi olkiaan kohauttaen. Me annoimme Fredriksonin täyttää hiljaisuutta miltei koko matkan laivalle saakka, minkä Fredrikson taisi kunnolla tajuta vasta kun kiipesimme viimeisen kivimuurin yli.
“Te taisitte tipahtaa kärryiltä jo vähän aikaa sitten?” hän kysyi hieman nolon oloisena.
“Kyllä vain, ja useampaankin kertaan”, Juksu ehti meistä ensimmäisenä todeta.
“Mutta tiedätkö, on upeaa miten sinä olet siitä amfibista innoissasi! Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan näen sinua noin hurjana riemusta”, minä kehaisin kun Fredrikson näytti kovin vaivaantuneelta. Mutta onneksi hän ei koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa vellomaan yhteen tunnetilaan, vaan kääräisi ´nytkin nopeasti paitansa hihat.
“Joten. En vielä ole ehtinyt kunnolla miettiä, miten lähdemme tätä laivaprojektia työstämään, mutta ensimmäiseksi meidän pitäisi kehitellä jonkinlainen vipumekanismi, jolla saamme laivan raahattua lähimmälle rannalle tai rannanpläntille.”
***
Noin puolen tunnin kuluttua Fredrikson hieroi kovin ahkerasti takaraivoaan ja raapusteli jotain muistikirjaansa. Olimme koettaneet pitää tehokasta Merenhuiskepalaveria niin pitkään, että Juksun ja Hosulin päät olivat alkaneet nuokkua kohti päiväunia. Siksi minä, Juksu ja Hosuli makoilimme kannella laiskoina ja kiireettöminä, kun Fredrikson koetti parhaansa mukaan keksiä helppoa tapaa siirtää Merenhuiske sivuun aukiolta.
“Missähän päin täällä edes on lähin satama? Emme ole vielä ehtineet kunnolla tutkia koko saarta, joten lähin vesipaikka voi olla kilometrien päässä..” minä pohdin Fredriksonille. Hän kurtisti kulmiaan.
“Hmm.”
Tajusin sekunnissa, että Fredriksonia ei sopinut häiritä. Hänen päässään oli arvelujeni mukaan tällä hetkellä joukko niin hajanaisia ja keskeneräisiä ajatuksia, että hänen oli ensin saatava ne järjestykseen, niin kuin lempeimmänkin äidin on joskus kerättävä rasavillit lapsensa yhteen kekoon. Koska tiesin että Fredrikson ajatusten keskelle oli tahditonta tunkeutua vain puolikkaan idean kanssa, palasin loikomaan kannelle muiden ystävieni kanssa.
Juksu venytteli raukeasti jäseniään ja oikoi hattua päästään, kun auringonvalo leimahti miellyttävästi poutapilvien takaa.
“Oi. Tämä sää tuo mieleen sen, kun Merenhuiskeen kannelle ilmestyi tyhjästä se vaaleanpunainen pilvenhattara”, hän totesi piippuaan imeskellen.
“Semmoinen meillä pitäisi kyllä olla nytkin mukanamme”, minä tokaisin hajamielisesti.
“Meidän olisi pitänyt ottaa palanen siitä pilvestä mukaamme, ja säilöä johonkin purkkiin. Fredrikson olisi varmasti keksinyt keinon, millä siitä pilvenpalasta saa sitten tehtyä suuremman täällä”, Hosulikin kommentoi. Minä ja Juksu valahdimme pehmeään nauruun.
“Niin tai näin, paljon me olemme ehtineet tällä kannella nähdä ja kokea. Kuvitelkaapa sitäkin, että vasta vähän aikaa sitten tämä samainen kansi oli aivan kuin siirapilla sivelty Tahmatassujen vuoksi?” minä totesin.
“Se se oli hurjaa. Mitähän Tahmatassuille ja lastentarhantädille mahtaa kuulua tänä päivänä?” Juksukin pohti, enkä voinut olla näkemättä pientä nykivää hymyä hänen suupielissään.
“Voi kauhea! Toivottavasti he eivät ole purreet häneltä nenää”, Hosuli sanoi kauhistuneena ja peitti kasvonsa käpälillään. Juksu tuprutteli piippuaan rauhallisemman näköisenä.
“No mutta tädin luonteen tuntien voimme olla varmoja siitä, ettei hän oli se jonka terveydentilasta me voisimme halutessamme murehtia. Eivätkä tuommoiset jutut yleensä arvailemalla parane. Varmasti Itsevaltias voi auttaa sinun tädin paikantamisessa, jos se niin päätäsi vaivaa, Hosuli.”
Juksu ei ollut aikoihin sanonut mitään niin tuttavallisen järkevää. Hosuli veti sanat kuullessaan kädet pois silmiltään ja oli kovin yllättyneen näköinen.
“Johan nyt. Olet oikeassa!”
Samassa Fredrikson laski vihdoin katseen muistikirjastaan ja ähkäisi äänekkäästi. Minä käännyin häntä kohti pää kallellaan.
“Mistä puristaa?” kysyin. Fredrikson raapi korviaan kuin rikkonainen ajatus olisi estänyt häntä ajattelemasta selkeästi.
“En keksi ainuttakaan tapaa, millä järkevästi saisimme Merenhuiskeen siirrettyä Keksijöiden puistoon tämän päivän aikana. Voisimme toki käydä pyytämässä apuja laaksosta, mutta toisaalta.. olisi niin mukavaa saada tämä työ tehdyksi neljään pekkaan”, Fredrikson harmitteli.
“Ai miksi niin? Useamman hengen voiminhan purkaminen ja siirtäminen sujuisi nopeammin”, minä sanoin.
“Noinkin voi olla.” Fredrikson näytti vaikealta. Hän puri huultaan ja venkslasi tovin haalarinsa vetoketjua, mikä sai meidät kaikki toljottamaan häntä huolestuneina.
“Pelkäätkö, että joku ulkopuolinen veisi osia laivastasi?” kysyin.
“No sitäkin. Mutta.. myös sitä että.. tai minusta olisi kovin mukavaa että laivaa purkaisivat osiin tai siirtelisivät ne, joiden kanssa olen saanut matkustaa näiden kuukausien aikana”, Fredrikson sanoi hitusen nolon oloisena.
Katsoimme häntä jälleen yhteisen ällistyksentunteen vallassa. Fredrikson näytti tunnustuksen jälkeen kovin vaisulta, kuin ohuelta kopiolta tavallisesta tarmokkaasta itsestään. Meidän kuultemme hän oli puhunut noin lempeästi enintään ehkä kerran, mikä oli omiaan lisäämään kummastusta.
“...Todellako, Fredrikson?” minä taannuin ensimmäisenä. Fredrikson nyökkäsi.
“Se saattaa kuulostaa oudolta mutta.. te kolme olette niitä, joihin koen tällä hetkellä luottavani eniten. Ja juuri siksi olisi otollisen tärkeää… ei vaan itse asiassa välttämätöntä että me siirtäisimme Fredriksonin yhdessä. Emmekä tuikituntemattomien saarelaisten kanssa.”
Fredriksonin uljas yksinpuhelu sai Hosulin ulvahtamaan liikuttuneena, minun korvani värähtämään hellästi luimuun ja jopa Juksun ottamaan hatun päästään. Kannen valtasi vankkumaton, molemminpuolinen kunnioitus jonka vallassa me jäimme tapittamaan Merenhuiskeen kantta. Olimme näiden lautojen päällä kokeneet verrattain lyhyessä ajassa tolkuttoman määrän hurjia seikkailuja, kommelluksia ja ihmeellisyyksiä. Lastenkodin johtajattaret, tahmatassut, hirmumyrskyt ja pelkkä Merenhuiskeen vesillelasku.. kaikki nuo olivat olleet niin verrattoman upeita ja ikimuistoisia hetkiä, että niiden äärelle oli suorastaan pakko vaientua pidemmäksi aikaa.
“Niin. Meillä on takanamme yhdessä tosiaan niin monenmoista kommellusta”, Hosuli sanoi kun me olimme velloneet kunnioittavassa hiljaisuudessa pitemmän aikaa. Minä, Juksu ja Fredrikson yhdyimme hymyillen hänen sanoihinsa.
“Kuulkaahan. Minulla on aate”, minä sitten sanoin. Ystäväni katsoivat minuun kysyvästi.
“Vaikkakin Merenhuiskeen kunnialle olisi.. ja tekisi oikeutta se että me siirtäisimme sen yhtenä kappaleena täältä lähimpään rantaan, niin se ei juuri nyt ehkä ole mahdollista. Ehdotan siksi, että alkaisimme purkaa laivaa mahdollisimman fiksusti palasiin ja lähtisimme sitten kuljettamaan palasia… tiedättekö rattailla tai vastaavilla kohti Keksintöpuistoa? Moottorit ja muut varmasti sitä paitsi painavat niin paljon, että tarvitsemme varmasti urakkaan paljon aikaa.”
Fredrikson kurtisti hieman kulmiaan ja risti käsivartensa.
“Mutta kuka vahtii laivaa sillä välin, kun me olemme puurtamassa?”
“Fredrikson. Laiva on ollut tässä passissa jo päivän ilman, että kukaan saaren asukkaista on tajunnut tulla sitä ryöstämään. Eikö se ole jo merkki siitä, että tuskin kukaan tulee kidnappaamaan tai ryöstämään laivastasi asioita?” minä naurahdin. Ryppy Fredriksonin kulmien välissä syventyi ensin hieman, mutta sitten hän ilmeisesti sai aivonsa toimimaan samoilla radoilla minun ajatusteni kanssa.
“Totta. Hyvää pohdintaa, Muumi.”
Hän taputti minua kiitollisen veljellisesti olkapäälle, ennen kuin tokaisi meille yhteisesti:
“Ohoi, miehistö! Merenhuiskeen muodonmuutoksen aika koittakoon!”
***
Merenhuiskeen kuljetus peremmälle laaksoon osoittautui raskaasta taakasta huolimatta kovin tyhjentäväksi tehtäväksi. Koska Fredrikson tunsi laivan yhtä hyvin kuin omat taskunsa, hän johti kuljetusoperaatiota lähestulkoon kenraalin määrätietoisuudella ja ammattitaidolla. (Tai niin minä ainakin kuvittelisin - tähänastisen elämäni aikana minulle ei näet ole suotu mahdollisuutta päästä tekemisiin elävän kenraalin kanssa). Laakson väki toljotti meidän marssimistamme kummissaan, mutta he pitäytyivät omissa puhteissaan ja supattelivat mieluummin asiasta toisilleen kuin tulivat tarjoamaan auttavaa kättä. Asia ei meitä juurikaan kiinnostanut - koko kuljetusajan me jatkoimme siihenastisen matkamme muistelemista, sitä seuraavia seikkailuita ja uusia laineita joille vielä halusimme Merenhuiskeella matkustaa.
“Mutta mitenhän meidän käy nyt, kun laivan kapteeni on tilapäisesti varattuna muualle?” uumoilin väkisinkin ääneen, kun lepuutimme tukalia käpäliämme yhdellä Keksijäpuiston mättäistä urakan loppupuolella. Juksu kurkisti meitä hattunsa alta, hänen kulmakarvansa olivat uupuneet mutta silmät uteliaat.
“Mitä tarkoitat, miten käy? Eiköhän elämämme jatku tästä samanlaisena kuin tähänkin saakka”, hän tuumasi.
“No ähh, juuri sitä minä tarkoitan! Tajuatteko, kun koko matkamme tälle saarelle on tuntunut minusta vain Alulta - sellaiselta Suurelta Alulta jollekin, mikä vielä siintää kaukana horisontissa. Olisi ikävää, jos kaikki vain rämähtäisi kasaan ja Suuren Keskikohdan ja Suuren mahdollisen Lopun sijaan me jämähtäisimmekin tänne, elämään elämää juuri samanlaisena kuin tähänkin asti”, selitin tempoessani mättään ruohotupsuja turhautuneena.
Juksu veti piipun suustaan huvittuneena, siirtäen silmänsä Hosuliin joka oli jälleen alkanut puhdistaa nappipussinsa kauneimpia yksilöitä.
“Kuule Hosuli, onkohan Muumilla vahaa korvissaan?”
“Hyvin todennäköisesti. Minulta löytyy pesusieni kahvipurkista, jos hänet täytyy perusteellisesti puunata”, Hosuli totesi hieman hajamielisesti, kun alkoi hinkkaamaan yhtä siroimmista plyysinapeistaan kuin kyseessä olisi ollut vähintään topaasin arvoinen koreus. Minä höristin heille tuohtuneita korviani, jotka jäivät vielä kipristelemaan senkin jälkeen kun lopetin niiden tarkoituksellisen liikuttelun.
“Mitä kummaa te siinä hupsuttelette?
“Puhumme vain totta. Etkös sinä juuri vähän niin kuin sivuuttanut sen mitä minä sanoin?”
Katsoin Juksuun pitkään, kysyvin silmin. Tämän olo kaiketi kävi epämukavaksi tapituksen takia, sillä hän nappasi piipun taskustaan ja loikkasi mättäältä alas se suussaan.
“Kuten sanoit Muumi, meidän Alkumme - niin kuin sinä tahdot siitä isoin kirjaimin puhua - on ollut kaikkea muuta, kuin tavallinen palanen elämää. Milloin olemme joutuneet merihätään, milloin merihirviöhätään, ja välistä todelliseen yhdistettyyn meri-täti-hirviöhätään. Ja siksi sanoinkin, että todennäköisesti elomme tulee jatkumaan samanlaisena tästäkin eteenpäin - vailla tarkkaa suuntaa, vaikka kapteenimme olisikin varattu jokusen tovin muihin tehtäviin. Eihän Fredrikson sentään kieltänyt meitä elämästä, eihän?”
Niin pitkä puheenparsi sai Juksun haukottelemaan, minkä jälkeen hän sytytti piippunsa kuin päättäen puheenvuoronsa. Hosuli taputti hänelle poissaolevasti käpäliään, minun katsoessa Juksuun kovin vaikuttuneena.
“Juksu.. oletko tosiaan sitä mieltä?”
Juksu hymähti.
“Tietysti olen. Eikö muka ole niin, että jokaisella on hupia vähintään niin paljon, kuin hän itsellensä järjestää? Ja koska te kaksi olette vähintään yhtä hupiveikkoja mitä se kutova kummitus ja Mymmelin perhe kaikkine naperoineen, en usko että se sinun uumoilemasi ällistyttävä Loppu tulee osumaan meidän kohdallemme vielä aikoihin. Joten, älä nyt Muumi-hyvä ole siinä raapustelemassa surullisia lauseita siitä että seikkailut olisivat tässä. Niitähän voi löytää ihan mistä vaan - vaikka merenrannasta, näkinkengän sisältä tai omasta saappaastaan jos oikein hurjaksi heittäytyy."
Sitten Juksu lähti saapastelemaan kohti Merenhuiskeen rippeitä. Hosuli keräsi myös aarteensa mättäältä, ja katsoi sitten minuun pienesti hymyillen.
“Hän on lääpällään siihen Mymmeliin. Siksi hänestä on äkkiä tullut tuollainen sanaseppokin - tai niin Mymmelin tytär ainakin uskoo.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti