Heis vain!
Pyhäinpäivää ja Halloweenia on keretty juhlimaan jo muutamia viikkoja sitten sekä Suomessa että muualla maailmassa, mutta tämän postauksen myötä palaamme hetkeksi aavemaisiin tunnelmiin. Muumipapan Jurotyöt-ficcisarja jatkuu tänään seitsemännellä osalla!
Seitsemäs luku
Jossa kerron tapauksesta, joka melkein ajoi minut ja Kummitus-huonetoverini virkavallan käsiin
Kuten varmaankin tiedätte tai muistatte, asuessani Itsevaltiaan saarella eleli kattoni alla muuan öinen kalistelija, kutomista harrastava kummitus. Alkujaan Juksulta lähtöisin oleva ehdotus asuinkumppanista tuntui kovin hölmöltä, ja oikeastaan mahdottomaltakin - olinhan tottunut olemaan omissa oloissani ja nauttimaan muiden olentojen ja otusten seurasta joko kotini ulkopuolella tai kylään kutsuttuina vieraina.
Lastenkodin jälkeen olin elänyt toki kuukausia sulassa sovussa Fredriksonin, Juksun ja Hosulin kanssa Merenhuiskeella, mutta tuona ajanjaksona oma aikani oli inhottavan paljon kortilla. Laivalla kun oli harvinaisen vaikeaa päästä oleskelemaan itsekseen, ellei sattunut olemaan Juksu joka aina tuntui löytävän mukavia sopukoita yksinoloon. Minä sen sijaan olin käppäillyt laivan kannella, komentosillalla, ohjaushytissä, kannen alla ja ties missä rauhaa etsien, mutta aina jokin ylimääräinen meteli tai tekeminen oli tullut rauhallisen paikan etsinnän tilalle.
Lastenkodin ja Merenhuiskeen hulinan muistaen olin alkuun hieman jännittänyt yhteiseloa kummituksen kanssa, vaikka olin suostunut tuumaan epäröimättä. Ja kun kummitus oli raahannut vähäistä omaisuuttaan porstuaani, oli jännitykseni kasvanut rehelliseksi huoleksi; Kummituksen omaisuus näet koostui rautaketjuista, mystisistä mustista kuulista joihin oli maalattu pääkallon kuvia ja muista pelotteluvälineistä, joita onnekseni - tai epäonnekseni en tunnistanut.
“Öh, kuulehan kummitus..” minä olin todennut kun hän ripusteli rautaketjujaan eteisen naulakkoon.
“Kerro!” kummitus sanoi täynnä riemua.
“Tuota.. noista sinun ketjuistasi ja muista. Olisiko niistä hyvä käydä lyhyt keskustelu?” minä kysyin.
“Ah. Mitä tarkoitat? Ovatko ne tässä huonolla paikalla, minä ajattelin että ne tekisivät asunnosta vähän kotoisamman”, Kummitus sanoi.
“Totta kai ne saavat olla siinä! Minä vain… mietin että olisiko meidän hyvä sopia jonkinlaiset kolisteluajat tai vähintään se, että mihin aikaan täällä ei oikein ole soveliasta kolistella”, minä sanoin varovasti.
“Erittäin järkevää! Haluaisitko vaikka näyttää minulle taloa niin voimme samalla jutustella läpi sellaiset ajat ja paikat, joissa kolisteluni on sinulle vähiten häiriöksi”, Kummitus totesi diplomaattisesti.
Minä olin katsonut silloin uutukaista asuintoveriani häkeltyneenä. Olin aina kuvitellut kummitusten olevan ilkikurisia, vastahankaan panevia tai suorastaan sietämättömiä olentoja, mutta tämä kummitus tuntui jokaisen lauseensa myötä riisuvan aiempia ennakkoluulojani. Asiasta kovin iloisena ja hyvilläni lähdin tuolloin esittelemään kummitukselle vaatimatonta, joskin taidokkaasti rakennettua taloani.
***
Jos jokin asia minua ja kummitusta yhdisti, niin taito elää täysillä vasta öiseen aikaan. Vaikka me kulutimme päivämme ja iltamme istuskellen, jutellen ja puuhaten muiden siirtokuntamme jäsenten ja saaren asukkaiden kanssa, sain usein huomata että illan hämärtyessä sekä minä että Kummitus aloimme osoittaa todellisia itämisen merkkejä. Minä olin ollut tietääkseni yökukkuja jo lapsesta saakka, ja siksi olinkin kovin iloinen siitä että Kummitus samalla lailla oli yön kasvatteja.
“Mutta johtuuko se siitä, etteivät aaveet siedä päivänvaloa?” minä kysyin kerran, kun istuimme iltaa teemukillisten äärellä. Kummitus istuskeli lauhan ja rennon oloisena sokerilaatikossaan teemukiaan lämmön tarpeessa puristaen.
“Tiedätkö, se on oikeastaan aika suuri väärinkäsitys teidän kuolevaisten keskuudessa että me aaveet käristyisimme päivänvalossa. Tai jotkut ehkä käristyvät, mutta eivät kaikki. Me vain.. emme viihdy kirkkaassa valossa, jos ymmärrät? Yön hämärä tuntuu mukavammalta iholla”, hän selitti.
“Ah. Sen vuoksi sinä siis nukut kaikkien aurinkoisten päivien ohi?” minä kysyin.
“Juurikin niin. Samalla lailla, kuin jotkut otukset nukkuvat talviunta koska inhoksuvat kylmää”, kummitus sanoi.
“Hyvin järkeenkäypää”, minä sanoin. Talviunien nukkuminen oli itselleni tuttua kauraa - tai oikeastaan vain kaukaisia päiväunia, minulle kun ei orpokotivuosinani ollut suotu mahdollisuutta koko talven mittaiseen horrokseen. Lastenkotia ylläpitävä Hemulin täti oli näet ruokoton talvi-ihminen, joka ei suostunut hyväksymään “sellaista haipatusta”, kuin talviunet. Sen sijaan siis, että olisin saanut nauttia syvästä horteesta marraskuusta huhtikuuhun, olin joutunut pyörimään lumessa, harjoittelemaan hiihtoa ja luistelua, palelluttamaan käpäläni lumiukkoja rakentaessa ja hytissyt kehnoissa villavaatteissa joita orpokodilla oli aivan liian vähän suhteessa lapsimäärään.
Minä olin tuolloin kaikesta lumesta ja siihen liittyvästä tuusaamisesta niin puhki, että jo kuukausi lumen maahantulon jälkeen olin valmis hyppäämään jäihin saadakseni syyn maata sängyssä loppuvuoden. Ihme kyllä lastenkodin johtajatar oli nähnyt uupumukseni ensimmäisen ja viimeisen lastenkotivuoteni loppupuolella, ja suonut minulle ja muutamalle muulle erivapauden nukkua syvää unta ruhtinaalliset neljä viikkoa. Näiden unosten täyttämällä tarmolla minä samaisen kevään viime metreillä pakeninkin orpokotia hetkeksi järvenjäälle, melkein kohtalokkain seurauksin pettävien jäiden vuoksi.
Siksi minä suhtauduin nyt, hieman vanhempana talviuniin syvällä kunnioituksella. En ollut jättänyt niitä väliin yhtenäkään vuonna, ja olin päättänyt jatkaa perinnettä myös tulevien mahdollisten lasteni kohdalla.
“Kuulehan, Muumi.”
Kummitus havahdutti minut lastentarhan kylmien kinosten keskeltä. Siirsin harhailevan katseeni ja ajatuksen asuintoveriini.
“Mitä niin?” minä kysyin.
“Innostaisiko sinua lähteä tänä yönä yökävelylle kanssani? Minun tekisi mieli hieman kolista muuallakin, kuin täällä sisällä. Eikä pihalla ole vielä kylmäkään”, Kummitus kysyi.
“Ulosko?”
Siirsin katseeni vaistomaisesti ikkunaan, jonka takana velloi hämärä ja salaperäinen yön tummuus.
“Oletko varma, että ulos meneminen on järkevää tähän aikaan?” minä koetin esittää järkevää, vaikka ajatus kävelyretkestä oikean kummituksen kanssa tuntui kovin kutkuttavalta. Minä harvemmin olin pelännyt pimeää, varsinkaan silloin kun sen saattoi jakaa jonkun kanssa. Kummitus virnisti minulle, hän taisi nähdä sanojeni ohi leiskuvan innostuksen.
“Käydään ihan lyhyellä kiepahduksella vain. Minä en ole aikoihin päässyt pelästyttämään ketään oikein kunnolla!” hän intoili.
Pidin katseeni edelleen pimeässä ulkomaailmassa, joka tuntui sekunti sekunnilta enemmän vetävän minua sisäänsä. Mikä suurenmoinen mahdollisuus meitä ulkona odottaisikaan - tilaisuus pelästyttää joku niin kunnolla, ettei hän viikkokausiin uskaltaisi astua ulos pimeän jälkeen! Ajatus tuntui karmealta - joskin kovin houkuttelevalta.
Alle minuutin päästä kummitus möyri lakanakaapillani ja koetti löytää minulle tarkoitukseen sopivaa asustetta.
“Sinä kyllä olet ihan siedettävän valkoinen, mutta muotosi on tähän tarkoitukseen juuri nyt turhan.. hmm, kulmikas, sanoisin”, hän tuumaili noukkiessaan kaapista suuren, valkean lakanan. Minä ojensin keittiöstä noutamani sakset kummitukselle, joka nokkelin liikkein leikkeli lakanaan kaksi reikää ja käsien mentävät aukot.
Hän heitti lakan ylleni keveällä otteella, ja naurahti hieman kun lakanan mahtava valkeus verhosi koko kehoni.
“Täydellisen kammottavaa. Olemme valmiita lähtöön.”
***
Kummitus ja minä vaelsimme pimeyden viileään syliin, jossa hento yötuuli yritti saada kaapuani ja kummituksen helmoja hulmuamaan. Olisin tahtonut napata mukaan myös öljylamppuni, mutta kummitus oli kehottanut jättämään sen porstuaan - minkäänlainen keinotekoinen valokaan ei kuulemma kuulunut kummitusten repertuaariin.
Öljylampun sijaan saimme yövalon kummituksen kehosta. Hän näet hohti taianomaisesti sitä uhkaavampaa valoa, mitä enemmän pimeys syveni. Kun marssimme kohti sysipimeää metsää, kummitus hohti fosforin lailla ja sai minun niskakarvani värisemään. Näky oli vilpittömän karmaiseva ja hurja aina siihen saakka, kun tuulenväre kutitti Kummituksen nenää ja sai tämän aivastamaan.
“Terveydeksi”, minä kuiskasin.
“Pahuksen herkkä nenä!” Kummitus tiuskaisi hiljaa itsekseen.
Kuljimme metsässä pitkään ja syvälle ilman että näimme yhtikäs ketään. Korvamme sen sijaan kuulivat näkemisen edestäkin - kaikkialla metsässä surisi, pihisi, tuhisi ja viuhui sellainen kasvottomien äänten sekasinfonia että melkein ehdin jo tuntea oloni rauhaisaksi, kuin metsä olisi vain kaiuttanut mieleni taka-alalla ilakoivaa tyyneyttä. Rauhallisuus ja äänet saivat minut melkein unohtamaan senkin, että tässä sitä talsittiin keskellä metsää muina muumeina valkoiseen kaapuun sonnustautuneena ja pelotteluaikeissa.
“Muumi. Kuuletko tuon?” Kummitus äkkiä kysyi ja seisahtui aloilleen. Minä pysähdyin hänen taakseen korvat höröllä, yrittäen saada havaintoa uusista äänistä rauhan keskellä.
Askeleita. Hyvin lähellä meitä, ehkä reilun kahdensadan metrin päässä. Olin hihkaista innosta, mutta onnekseni kummitus ehti kohottaa toista hehkuvaa käsivarttaan.
“Aivan hiljaa. Odota, minun on himmennettävä itseäni”, Kummitus kuiskasi ja jälleen kovin taianomaisesti sai heikennettyä luonnollista hehkuaan. Minä kuulostelin ääniä uudestaan, ennen kuin kummitus liikahti taas eteenpäin ja kehotti ääneti seuraamaan.
Etsimämme askeleet kuulostivat keveiltä ja raukeilta, ja vaistomaisesti pyrin muuttamaan omat liikkeeni aaveen keveiden liikkeiden kaltaisiksi. Hetken perästä Kummitus ja minä käperryimme isokokoisen kivenjärkäleen taa odottelemaan, että odottamamme öinen kulkija kulkisi likemmäs.
“Seuraa vain minun esimerkkiäni”, Kummitus kuiskasi, kun polkua raapivat jalat liikkuivat yhä lähemmäs meitä. Minä nyökkäsin innosta melkein kihisten, ja jälleen me jäimme pienessä kyykyssä odottamaan h-hetkeä. Sitä ei onneksemme tarvinnut vartoa kauaa - arviolta neljätoista sydämenlyöntiä myöhemmin kummitus näet loikkasi kiven takaa ja huudahti:
“Unohdettujen luiden kosto langetkoon yllesi!”
Valtavan energian ja hurjimuksen vallassa minäkin loikkasin kiven takaa ja heilautin käsivarteni levälleen huutaen:
“Tänä kohtalon yönä sinun sielusi lähtee meidän matkaamme!”
Kummitus hohti jälleen täydessä kirkkaudessaan, kuin fosforilla sivelty repaleinen lakana. Hehkun vuoksi näköaistini tuntui toviksi hapertuvan, niin että näin säikäytyksemme kohteesta vain horjuvat ääriviivat. Hetken kuvittelin myös korvieni lakanneen toimimasta, sillä “uhrimme” ei odotusteni vastaisesti alkanut kirkua, saati juossut karkuun.
Olin ällistynyt, kunnes kummituksen loisteen takaa aloin erottaa tuttuja ääriviivoja.
“Voi Muumi. Minä melkein osasin odottaa tätä”, kuulin edessäni olevia ääriviivojakin tutumman äänen.
“Juksu! Voihan kurjuus, minä elättelin toivoa että saisimme säikäyttää jonkun pelokkaan olennon!” minä ähkäisin, ja vedin vaistomaisesti lakanan yltäni. Juksu seisoi kädet taskussa meidän edessämme ja siristeli silmiään Kummituksesta leimuavan valon takia. Valon kajo heikkeni hieman, ja katsoessani Kummitusta silmiin näin myös tämän kasvojen hieman sammuneen.
“Voihan kurjuus. Tämä vei kyllä kaiken ilon siitä vaanimisesta”, hän sanoi valjuna.
“Tahdotteko, että leikin pelästynyttä ja juoksen hattu ja paidanhelmat liehuen tuonne yön pimeyteen? Eihän se ehkä aitoa pelkoa muistuta, mutta kuitenkin”, Juksu kysyi. Kummituksen voimakas ryhti kului puoleen siitä mitä se yleensä oli, ja minä katsahdin Juksua tuimasti.
“Juksu, älä viitsi vitsailla. Tämä oli minun ja Kummituksen ensimmäinen yhteinen pelotteluretki!”
Minä tunsin vahingossakin pientä harmistusta siitä ettei pelottelumme ollut poikinut niin hienoa lopputulosta kuin olin toivonut. Mutta vaikka harmitus oli vahvaa, minä taputin kummitusta tomerasti käsivarrelle kuin kohtalotoveria konsanaan.
“Niin tai näin, minä pidin tästä pelottelusta kovasti! Meidän on joskus otettava tämä uusiksi niin, että tielle tulee joku muu kuin mokomakin muikkunen!”
***
Pari viikkoa yöllisten pelottelujemme jälkeen minun ja Kummituksen kotiovea kolkutti outo sattumus. Tuo sattumus oli kätketty kermanväriseen kirjekuoreen, jonka toi Itsevaltiaan henkilökohtainen kirjeenkantaja.
“Kiireistä postia herra... Kummitukselle. Lisänimeltä Kauhein?” oli kyseinen Hemuli ihmetellyt ojentaessaan kirjettä kalpealle asuintoverilleni. Kummitus avasi tuolloin kirjeen hölmistyneenä, minun koettaessa kurkkia olan takaa mistä preivissä oli kyse.
“No voihan turkanen. Haamulautakunta on saanut vihiä meidän pelotteluistamme, ja minulle on annettu ensimmäinen varoitus haamulautakunnan säännöstöä rikkovasta toiminnasta!” Kummitus parahti kirjettä hetken tavattuaan.
“...Haamulautakunta? Onko teillä sellainen? Ja mitä sääntöä sinä olet rikkonut?” minä ihmettelin silmät myllynkivinä.
“Äh, ei tämä edes ole mikään iso juttu. Ihan turhaan he ovat asiasta nostaneet haloon”, Kummitus ähkäisi.
“Kerro sitten, jos se on niin vähäpätöinen juttu!” minä intin.
Kummitus kääntyi huokaisten ohuen ja vähäsanaisen paperinsa puoleen ja siteerasi suoraan:
“Arvon Kummitus, lisänimeltä Kauhein. Viimeisten tietojemme mukaan olette rikkoneet haamuprotokollan pykälää 3, artiklaa 78 ottamalla kuolevaisen mukaan öiselle pelottelukierroksellenne. Nuhteettoman taustanne ja perhesuhteidenne vuoksi olemme Aavelautakunnan kesken antaneet teille punakellervän varoitusmerkin ja täten asia ei vaadi suurempaa kriminologista byrokratiaa. Toivomme että jatkossa noudatatte protokollaamme ja suhtaudutte sen artikloihin ja säädettyihin haamulakeihin suuremmalla pieteetillä. Kunnioittavin ja kauhein terveisin Kansainvälinen Haamulautakunta.”
Kummitus heitti kirjeen tuhahtaen keittiön pöydälle, josta minä kävin noukkimassa sen haltuuni. Valtaosa sanoista oli vaikeaa ja lähes käsittämätöntä kapulakieltä, mutta olennaisen informaation onnistuin jotenkin rivien välistä tonkimaan.
“Eli.. meille tuskin tulee toista yhteistä pelottelukertaa?”
“Pahoin pelkään. Ellet sinä sitten päätä lähtea Haamuakatemiaan oppilaaksi, mutta se on nykyään kamalan vaivalloista”, Kummitus sanoi ja lysähti sitten huokausta muistuttavana kasana sokerilaatikkoonsa. Viimeisillä voimillaan hän tarttui keskeneräiseen kudontatyöhönsä ja jatkoi sen näpertämistä, kai palauttaakseen jonkinlaisen rauhan mahdolliseen sieluunsa.
Minä laskin tärkeän näköisen kirjeen keittiönpöydälle ja mutristin hieman kulmiani. Kieltämättä ajatus elämästä ilman yöpelottelua tuntui kurjalle, muttei kuitenkaan niin kurjalle että siitä olisin viitsinyt masentua pitkäksi aikaa. Maailmaan mahtui niin paljon muitakin asioita, jotka ehkä moisen pelottelun lailla tuntuivat parhaimmalta vain ensimmäisellä kerralla ja muuttuivat sen jälkeen valjummiksi - niin kuin luistelu, appelsiinien kerääminen tai ensimmäisten lumihiutaleiden pyydystäminen.
Siksi sanoinkin kummitukselle:
“Kuule, mehän voimme kalista keskenämme täällä sisällä niin paljon kuin meidän mielemme tekee. Jos vain ollaan pukematta minua lakanaan?
Kummitus katsoi minuun apeana. Hän oli kuin läjä valkeaa puuvillalakanaa, johon oli piirretty onnettomat kasvot.
“Mutta yöllinen kalistelu on paljon mukavampaa pimeydessä. Ulkona.”
“Varmasti on, mutta kierretään öljylamput pois päältä niin varmasti saamme tämänkin hökkelön tuntumaan enemmän öiseltä metsältä. Ja avataan ikkunat, niin tuuli pääsee ujeltamaan nurkkiin aavemaisesti!” minä vallan innostuin. Innostumisestani oli selkeästi edes rahtunen hyötyä, sillä Kummitus kohottautui istumaan ja muuttui samalla läjästä valkeaa kangasta ryhdikkäästi tärkätyksi aaveeksi.
“Loistavia aatteita, oi kuolevainen!”
Vielä tänäkin päivänä muistelen riemua, joka hänen kuolemattomilta piirteiltään tuon ehdotuksen vuoksi sinä myöhäisenä iltapäivänä hehkui.
--------
Siinä tämänkertainen postaus, marraskuun viimeisen tekstin kirjoittelee nizku taasen ensi torstaina. Tapaamisiin taas ensi kerralla ^^
- iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti