Heipsulivei! Tällä viikolla monella Tove Jansson- intoilijalla on juhlan paikka, kun sunnuntaina 9.8. vietetään Tove Janssonin juhlapäivää. Toven syntymästä tulee tänä vuonna 106 vuotta, ja tämä vuosi onkin historiallinen siinä mielessä, että ensimmäistä kertaa Janssonin kunniaksi myös liputetaan! Nostakaahan siis katseet sunnuntaina kohti lipputankoja, ja jos aikaa vain on niin kurkatkaa Moomin.comin kotisivujen kautta millaista ohjelmaa Toven juhlapyhän kunniaksi on järjestetty, ja miten itse voit myös juhlistaa Tovea muiden Muumi-mutuaalien tai Tove-tovereiden kera!
Punssiblogissa nostetaan tänään kuvitteellinen malja Tovelle julkaisemalla uutta lukua Muumpapan jurotyöt- ficciin! Koska viime osasta on ennättänyt taas kulua tovi, edelliset osat löytyvät tunnisteista fanfiction-osion alta :3
-------------------------
Jossa päätän lausua jäähyväiset aseille
En ole ikinä ollut aseista tai paukkupommeista pitävää tyyppiä. Sellainen toiminta on mielestäni epämuumimaista, jotakin sellaista mikä ei sovi päivänvaloon tai edes keskustelunaiheeksi millään muotoa. Ja koska en ole ikinä ollut suuri aseiden ystävä, kerron tämän seuraavan tarinan melko raskain mielin. Se on oikeastaan kovin lyhyt ja yksinkertainenkin tapaus, mutta sen verta tehokas muistikuva että edelleen palaa verkkokalvoilleni ajoittain ahdistavana.
***
Tallustelimme eräänä päivänä Fredriksonin kanssa aikamme kuluksi pitkin Itsevaltiaan saarta. Fredrikson piti ansaittua taukoa amfibin sinikopioiden puurtamisesta, ja oli ottanut todella asiakseen viettää kerrankin päivän ilman rakentamiseen, suunnitteluun tai minkäänlaiseen uuden keksimiseen liittyviä ajatuksia.
“Saanko edes udella, millä tolalla suunnittelu tällä hetkellä on?” utelin, kun kuljimme saaren uljaassa metsikössä sen raikkaita tuulia haistellen.
“Sen verran voin kertoa, että kaikki etenee aikataulussa. Vesille.. tai noh, emme ole ehtineet vielä miettiä parempaa nimeä sen vihkimiseen - vesillelaskun on tarkoitus tapahtua kuukauden kuluttua”, Fredrikson kertoi.
“Melkoisella kiireellä! Kaipaatteko te lisää rakentajia?” minä utelin. Fredrikson hymyili.
“Muumi, juurihan sanoin kaiken mitä voin tällä erää kertoa. Kerron lisää sitten myöhemmin kun uutta kerrottavaa vain löytyy”, hän totesi lempeän päättäväisesti. Äänensävystä kuuli, ettei hän tosiaankaan aikonut tänään puhua amfibista enempää.
“Ymmärrän. Mutta upea kuulla, että asiat etenevät.”
Hiljaa mielessäni päätin ottaa keskeneräisten tekemisieni listalle hyvän vesillelaskutermin keksimisen amfibille. Samalla listalla olivat muun muassa Juksun appelsiinipuiden perkuu, Pikku Myyn syntymälahja ja Itsevaltiaan lähestyvät juhlaillalliset. Kulman takaa kurkkiva syksy oli saanut ihmiset selkeästi virkistymään ja keksimään kosolti tekemistä jolla minäkin sain turhiin, yksinäisiin päiviini täytettä.
“Ilma on tänään kovin kelpo. Syksy taitaa olla tuloillaan?”
“Niin voi olla. Toisaalta--”
Fredriksonin lause katkesi kuin risu jalan alla, kun kauempaa metsästä kuului kovan luokan pamaus. Molemmat säpsähdimme miltei nahkoistamme irti, ja vielä sähäkämmin saimme järkyttyä kun uusi pamaus kantautui metsän halki tuskin 4 sekuntia edeltäjänsä perään.
“...Mikä ihme?” Fredrikson puki sanoiksi meidän kummankin mietteet.
“Pitäisikö mennä katsomaan? Kuulosti ilotulitusraketilta tai.. joltain sellaiselta”, minä kysyin. Fredriksonin kasvot kävivät vakaviksi, hänen otsalleen kohoavista rypyistä näki miten ajatusrattaat polkivat kiihkeää vauhtia hänen aivoissaan.
“Se voi olla vaarallista. Jos menemme, meidän on oltava huomattavan varovaisia.”
Fredriksonin ääni oli matala ja kumea, samankuuloinen kuin pamauksen luoma jännite vatsani pohjalla. En sinällään tuntenut pelkoa - sitä tunnetta olin viimeksi kantanut rinnallani kohdatessani nykyisen asuintoverini, kummituksen, ensimmäistä kertaa. Ja kun kyseinen otus oli osoittanut täydellisen vaarattomaksi, olin rohjennut olla tuntematta enää pelkoa joka ikisen säikytyksen iskiessä kohdalleni.
Liikahdimme siis varoen, uutta pamausta korvat höröllä kuulostellen eteenpäin metsässä. Kaikki äänet, liike ja leppeyskin tuntuivat kadonneen metsästä äkillisen melun myötä - jopa värit ympärillämme näyttivät usvaisemmilta. Syyn tähän tajusin vasta, kun olimme kulkeneet metsässä jo noin puolikkaan peninkulmaa.
“...Haistatko sinäkin sen, Fredrikson?” minä kuiskasin. Edelläni kulkeva Fredrikson pysähtyi niin, että molemmat olimme kätkössä suuren tammen takana.
“Ruutia.”
Rinnassani läikähti. Ilmassa ohuelti leijuva usva tuoksui selkeästi ruudille, mikä sai minut ensin epäilemään pamauksia ilotulitusraketeiksi. Mutta sitten mietin pamauksen muotoa, ääntä ja äkkinäisyyttä. Yksikään näkemäni raketti ei ollut päästänyt noin sukkelaa ja äkäistä ääntä. Ääni oli tullut kuin piipun nokasta. Jouduin nielaisemaan ja rutistelemaan käsiäni nyrkkiin jokusen kerran, etten olisi alkanut väristä.
“Luuletko että se.. voisi olla.. tiedätkö..?” minä kuiskasin.
“Ei epäilystäkään. Muumi, meidän on syytä olla vielä enemmän varuillamme. Savu tuntuu vahvana tässä, eli emme voi olla kaukana.”
“Pamaukset ovat tosin loppuneet jo hetki sitten”, minä koetin sanoa rennosti, kun jatkoimme matkaa hämärtyneen metsän poikki kohti… kohti jotain, mitä en ehkä halunnut edes kuvitella. Vaikka olin seikkailun päivinäni nähnyt monenmoisia kauheuksia hirmumyrskyistä tahmatassuarmeijoihin, en aiemmin ollut muistaakseni joutunut tekemisiin ruudinkatkuisten nopeiden pamausten kanssa.
Hetken kuluttua ruudinkatku voimistui, ja Fredriksonin kanssa päädyimme keskelle laakeaa aukiota. Aukea oli tyhjä lukuun ottamatta isokokoista esinettä, joka retkotti maassa meistä lyhyen matkan päässä.
“Se se on”, minä kuiskasin, kun hetken olimme toljottaneet maassa retkottavaa raudasta, metallista ja tuhotehosta valmistettua asetta.
***
Kesken muistiinkirjaamiseni minun oli pakko pysähtyä. Käteni vapisi ja tuntui niin jähmeältä, etten kyennyt jatkamaan kirjoitustani tavalliseen tapaan. Käänsin öljylamppuni liekkiä hieman kirkkaammaksi, kohdistaen katseeni öiseen tummuuteen.
Oli jo viides yömyöhäni putkeen, kun tällä tavalla istuin muistelmieni äärellä täydellisen inspiraation pauloissa. Olin kirjoittanut lukemattomia sivuja mitä upeimmista kommelluksista, ja kaikki nämä tarinat lepäsivät turvaisassa paikassa, paperipainon alla työpöytäni laatikossa. Mutta tämäniltaista tarinaani olin kirjoittanut verrattain niin raskaan painon alla, että inspiraatio oli kartellut kynääni. Se oli pyörinyt siellä täällä ja estänyt kirjoittamasta minun ja Fredriksonin metsämatkasta niin mukaansatempaavasti, kuin mahdollista. En ollut parhaassa terässäni, ja katsoinkin kirjoittamiani rivejä tuohtuneena.
Muistin edelleen vahvasti, miten tuo metsäretki oli minua ravistellut. Miten olin ollut kananlihalla, hieman peloissakin, poissa tolaltani. Löytäessämme Fredriksonin kanssa aseen ja sen tekemät ilkityöt metsästä, olin ollut auttamattoman hukassa. Nyt, vielä vuosien päästäkin tuo inhottava muistikuva sai kylmät väreet tanssahtelemaan harhailevin askelin niskavilloillani, vatsanpohjassa, aivosopukoissa.
Mutta tapahtuneesta kirjoittaminen tuntui mahdottomalta juuri nyt. Laskin kynäni työpöydälle kuin äkillisen melankolian nielaisemana, ja päätin livahtaa yölliselle maitolasilliselle. Kello tikitti jo aamuyötä kohti, ja hieman häpesin ahdistukseni alhoissa moista yökukkumista.
Talo kaikui aavemaisesti askelteni mukana, kun laskeuduin alakertaan. Seinille läikähtelevät varjoni tuntuivat tänäkin yönä niin tuttavallisilta, että melkein tervehdin niitä matkallani. Siitä jos mistä tajusin, että olin edeltävinä öinä nukkunut aivan liian vähän - harkitsin juttelemista asioille, joita ei välttämättä ollut edes olemassa.
Lämmittäessäni maitoa keittiössä osui katseeni kellariin johtavaan lattialuukkuun. Kellaria ei ollut siivottu viikkokausiin, ja tiesin kyseisen haasteen perhettämme odottelevan ennen tämänkin vuoden talviunia. Ajatukseni lensi kirjoittamieni rivien vuoksi kellarissa olevaan pikkuruiseen säilytyshuoneeseen, jonna olin vuosikausia sitten työntänyt muun roinan muassa vanhan tussarini.
Vedin maidon pois hellalta, lämmöt nollille ja sitten, kuin komennettuna avasin kellariluukun. Alhaalla oli pimeää kuin turkin hihassa, mutta öljylampun valossa kivisen pikku labyrintin seinät ja lattia tuntuivat tutummilta. Otin suunnakseni ripeästi kellarin takaosan ja siellä olevat pikkuruiset varastohuoneet. Koettelin yhtä viileistä ovenkahvoista epävarmasti, ennen kuin tempaisin sen auki.
Samalla lailla kuin muukin varasto, oli tämä huone puolihuolimattoman sotkun peitossa. Siellä täällä lojui nuoruuteni jäämistöistä posetiivin kampia ja muuta roinaa, mutta myös onkivapoja, hillopurkkeja, eväskoreja, Hosulin lahjoittamia nappirasioita ja Merenhuiskeesta ajan saatossa irronneita laivankappaleita sipulisesta kattonupista vara-airoihin. Ryömin vaivalloisesti lamppuineni edemmäs pienessä huoneessa, jonne tuskin mahduin suurine kuonoineni. Mutta kun hetken olin tonkinut tavarakasoja, osui käteni hämärässä tuttuun, kalsaan materiaaliin. Varovasti nykäisten vedin esinettä rojupinosta, ja nostin lamppuni valokeilaan käsi hieman vavisten.
Se oli sama ruosteinen ase, jonka Fredrikson ja minä olimme noukkineet metsästä sinä kovin synkkänä loppukesän iltapäivänä. Vuodet olivat tehneet aseesta hauraan ja mitättömän näköisen, mutteivät poistaneet aseeseen liittyviä vaarallisia ja pelottaviakin tilanteita. Sen jälkeen kun olin noukkinut tussarin maasta uutuuttaan kiiltävänä, se oli ollut minulle ja läheisilleni suoja itseämme suurempia uhkia vastaan.
Kuten Mörköä. Ja merihirviöitä. Kerran olin pohtinut asetta turvaksi myös Joulu-nimistä kammotusta vastaan, mutta tuolloin talvi ja lumipeite olivat vuoranneet kellariin vievän oven kinoksilla. Keittiöstä kellariin olisi toki päässyt, mutta jo lattialuukun läpi oli hohkannut sellainen kylmyys, että vain puolimielinen olisi uhrautunut kiviseen kellariin pelkän aseen takia.
Minä tiirasin asetta samalla jännityksensekaisella kunnioituksella kuin ennenkin. En ikinä ollut sietänyt aseita, ja tätäkin asetta säilytin ainoastaan kaukaisena muistona nuoruudestani. Se oli oikeastaan ainoa epämieluisa asia, jonka olin tuonut mukanani Muumitaloon saakka. Inhosin jokaista kertaa kun minun oli siihen tartuttava perhettä suojellakseni vaikka tiesin, ettei ase ollut ladattu.
En kertaakaan ollut ladannut sitä itse. Nuoruudessanikin nappasin tuon pyssyn metsästä mukaani vain siksi, ettei joku minua tai Fredriksonia hölmömpi tulisi ja ottaisi sitä haltuunsa.
Oikeastaan olin usein miettinyt aseen poisheittämistä, mutten vieläkään tiennyt millä lailla siitä olisi paras hankkiutua eroon. Ase olisi pitänyt hävittää näet lopullisesti, jottei kukaan saisi päähänsä käyttää sitä väärin. Hävittämismahdollisuuksien listalle olin tähän mennessä kirjannut juhannuskokon, dynamiittipötkön tai isokokoisen metallinpuristimen. Näitä kolmea harvemmin ikäväkseni Muumilaaksosta löytyi - me kun olimme usein juhannuksena matkoilla muualla joko omasta tahdosta tai luonnonilmiöiden vuoksi, tai sitten ase oli vain unohtunut juhlahumun sykkeessä. Dynamiittia meidän laaksostamme ei tietääkseni löytynyt, ei edes Hemulin ilotulitevarastoista. Ja mitä metallinpuristimiin tuli, niin niitä ei Muumilaakson kokoiseen paikkaan ollut ikinä kukaan tajunnut tietääkseni rakentaa.
Silmäilin asetta vielä tovin, ennen kuin työnsin sen jälleen tavarakeon pohjalle. Ja kun kiipesin takaisin kellarin kiikkeriä tikkaita kohti keittiötä, päätin jämäkästi ettei ase enää tulevan vuoden syksynä olisi osa kellarimme tavarapaljoutta.
***
Tässä tämänkertainen ficciluku, tapaamisiin taas ensi kerralla! Kiitos kovasti lukijoille, palautetta voi tuttuun tapaan jättää kommenttikenttään <3
- iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti