Heippatihei! Tällä viikolla Punssiblogissa jatkuu viidenteen osaansa ennättänyt Muumipapan jurotyöt- ficcisarja. Tässä pikkaisen aiempia lyhyemmässä tarinassa keskiössä on Mymmelin tytär ja tämän kohtalainen turhautuminen lukuisten pikkusisarten olemassaoloon. (Edelliset luvut löytyvät blogin fanfiction-tagin alta!) Pitemmittä puheitta, mennään tarinan äärelle.
______
Viides
Luku
Jossa
kerron lyhykäisesti Pikku Myyn maailmaantulon jälkitärinöistä ja
Mymmelin tyttären keskisuuresta päätöksentekemisestä.
Olenkin
jo aiemmin kertonut lyhyesti jälkipolvilleni juhannuksesta, jona
Pikku Myy saapui maailmaan. Mutta siihen juhannukseen liittyy muutama
kovin ikimuistoinen ja kertomatta jätetty tarina, jotka lienee nyt
aika kertoa muillekin kuin asianomaisille. Voisin
kirjoittaa tuosta juhannuksesta luultavasti kokonaisen näytelmäkirjan
verran tai vähintään kolonnan dramaamapitoisia runoja
- siihen kesäyhön näet mahtui muutama lapsen eksyminen ja miltei
katoaminenkin, Kummituksen eriskummallinen kauhurata saaren päästä
päähän ja Hosulin täysivaltaisesti shokeerannut juhannustaika.
Tällä kertaa kuitenkin kerron lyhyemmän tarinan siitä, miten
Mymmelin tyttären tarve kokeilla omanlaistaan vapautta muuttui
eräänä päivänä sanoista teoiksi.
Olin
sinä iltana matkalla Itsevaltiaan järjestämiin juhannusjuhliin,
kun matkan varrella törmäsin kiviaidan päällä nököttävään
Mymmelin tyttäreen. Tämä toljotteli maahan keskittyneen oloisena
ja pyöritteli korkeavartisiin kenkiin nyöritettyjä jalkojaan.
“Hoi,
Mymmeli!” minä huudahdin hänelle, ja poikkesin polulta vaihtaakseni tyttösen kanssa pari sanaa. Mymmeli kohotti
katseensa, josta tihkuva poissaolevuus sointui yhteen hänestä
riippuvan hajamielisyyden kanssa.
“Ah,
hei Muumi! Mitä sinä täällä toimitat?” hän uteli.
“Ajattelin
lähteä katsastamaan itsevaltiaan juhannusjuhlia. Etkö lähtisi
mukaani juhlahummailemaan?” minä kysyin. Mymmelin silmiin
syttyi ensin suurenmoinen into, mutta se sammahti saman tien
tähdelennon lailla.
“En..
oikein voi. Äidillä on tänään suuri päivä, kun ilmeisesti
olemme taas saamassa uuden pikkusisaren ja siksi minun on kestittävä
ja oltava kaitsemassa muita sisariani. He poukkoilevat tuolla
mäennyppylöillä hippasilla”, Mymmeli puuskahti ja osoitti
sormellaan kohti muutamien kymmenien metrien päässä olevia
kukkuloita. Minä pudistelin päätäni hölmistyneenä.
“...Sanoitko
uuden
sisaren?”
“Voih,
kyllä vaan. En tajua miten hänellä riittää voimia ja rahkeita
siihen, mutta kaiketi hän mieltää sen jonkinmoiseksi
harrastukseksi”, Mymmeli totesi ja ähkäisten poimi muurin
reunalta sileän kiven käpäliinsä.
“No
mutta.. niin. Jotkut vain pitävät lapsista niin paljon, että niitä
on jatkuvasti saatava lisää. Vähän kuin.. elämänkokemukset tai
tuoreet appelsiinit”, minä tokaisin ja pomppasin Mymmelin viereen. Mymmelin tytär räpelteli kiveä mietteliäänä
ja nyökkäsi lopulta.
“Niin.
Mutta koetapa asua sellaisen lapsilauman kanssa - se on aivan
sietämätöntä! Ikinä missään ei ole omaa tilaa, aikaa,
mahdollisuutta vain olla ja maata. Meidän talomme suorastaan pursuaa
meteliä, sellaista joka alkaa aamukahdeksalta ja loppuu aikaisintaan
iltayhdeksältä”, Mymmelin tytär ähkäisi.
Saatoin
samaistua tunteeseen inhottavan paljon. Oikeastaan suorastaan
irvistin, kun Mymmelin tarinointi toi mieleeni lastenkodissa vietetyt
vuodet ja siellä pyörineen hiljaisen suhinan ja höpötyksen
kaiut. Vaikka lastenkoti ei orjallisen kurinsa vuoksi ollut meluisin paikka asua ja varmasti vain kärpäsensurinaa Mymmelin
katraan rinnalla, nyökkäsin hänelle myötätuntoisesti.
“Oletko
miettinyt omillesi muuttoa? minä ehdotin. Mymmeli katsoi minuun
suurin silmin.
“Omilleni?
Että olenko? Sehän olisi kaikkein paras vaihtoehto!” hän ähkäisi
ja painoi pään käsiinsä.
“...No
mistä moinen reaktio?”
Mymmelin
tytär piti päätä alhaalla ja näytti suurin
piirtein ahdistuksen ilmentymältä siinä katalan kylmää
kivimuuria vasten. Hipaisin varovasti hänen olkapäätään.
“Mymmeli?”
“No
sinähän asut itseksesi, eikö niin?” Mymmelin tytär kysyi.
“Kyllä
vain. Tosin nythän Kummitus luuhaa nurkissani.”
“No
niin! Eli et kuitenkaan elä täydessä yksinäisyydessä”,
nutturapäinen ystäväni totesi.
“Minä
een..taida nyt pysyä ajatuksesi kärryillä”, minä tokaisin. Mymmeli
nosti katseensa sylistään ja hymyili minulle, orastava haikeus
silmissään.
“Itsekseen..
asuminen vain tuntuu ajatuksena niin pelottavalle. Kuvittele nyt, kun
olet vuosikausia asunut metelin keskellä ja sitten äkkiä
joudutkin.. olemaan aivan yksin”, Mymmeli sanoi hiljaa. Hänen vaisuutensa sai minut ymmärtämään, mimmoisessa
tunnekuohussa hän paraikaa velloi.
“Ah.
Käsitän. Mutta.. eihän kotisi sieltä minnekään lähde, vaikka
sinä jättäisit sen”, minä tokaisin. Mymmelin tytär katsoi
minuun epäillen.
“No
ehkä ei. Mutta ei itsekseen muuttaminen ole mikään pala kakkua.
Pitää etsiä talo tai rakentaa se, hankkia huonekalut, löytää
oikeanlaiset kipot kahvitteluja varten, hankkia kahviseuraa, tehdä
muuttoilmoitus ja mitä kaikkea!” Mymmelin
tytär parahti uusiksi ja potkaisi turhautuneesti ilmaa
kengänkärjellä.
“On
niin paljon tehtävää, ja juuri se tekee minut levottomaksi.
Tahtoisin vain että kaikki tapahtuisi sormia napsauttamalla, tuosta
noin, huis vain!” hän totesi vielä.
“Mutta
sinähän voit ottaa meidät avuksi. Sitä vartenhan ystävät ovat.
Ja eihän ensimmäisen asunnon tarvitse olla mikään
suuri ja mahtava linna. Se voi.. olla vain pieni pesä missä mahtuu
oikaisemaan jalkansa ilman että kukaan häiritsee”, minä koetin
piristää onnetonta Mymmeliä. Hän rutisteli käsiään
vaitonaisena, kuin kaikenmoinen muuttoon liittyvä apatia olisi
kerralla tunkenut hänen ihonsa alle.
“Niin.
Ehkäpä niin.”
Olin
juuri jatkamassa lyhyellä tarinoinnilla oman ensitaloni ihanuudesta,
kun kauempaa horisontista kuului hurjastunut ääni. Se kantautui
korviimme kimeänä ja takkuilevana, muistuttaen eläintarhasta
karannutta orankia tai apinaa.
“...VOI
PEIJOONI, minun sisareni!” Mymmeli huudahti ja tuntui noin
sekunnissa unohtaneen itseään piinaavan apatian. Hameenhelmat
lerpattaen hän loikkasi muurilta kohti jäätävää melua, jonka
taltuttamiseen hän oli jo vuosikaudet omannut keinoista
tenhoavimmat.
Ja
kun noin viikkoa myöhemmin Mymmelin uusi pikkusisar Myy oli ehtinyt
järsiä heidän talostaan valtavan näkkileipäläjän lisäksi
puolikkaan seinän ja jokusen rikkonaisen tyynynjalan, Mymmeli
asettui asumaan suuren lehtensä alle. Sen saman lehden alla hän
asui aina siihen saakka, kun syystuuli pakotti kaikki tulevan
siirtokuntamme jäsenet sateensuojaan minun kotoisaan majaani.
____
Siinä tämänkertainen ficciluku! Jos mielit antaa ficistä kommentteja, vastaanotan niitä kovin mieluusti ^^
Loppuun vielä muuten väliaikatiedotus Muumisitaattivisasta, joka muutama viikko sitten sulkeutui. En valitettavasti vielä ole ennättänyt arpoa visan voittajaa JA tarkistaa visaan osallistuneiden (oikeita vastauksia haluavien vastauksia), mutta tulen tekemään sen tämän viikonlopun aikana. Olen arvonnan voittajaan yhteydessä sähköpostitse.
Oikein ihanaa lokakuun jatkoa, muistakaa pysyä lämpiminä ja lempeinä toisillenne!
- iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti