Tervetuloa jälleen joulukalenterin pariin! Tänään vietetään kolmatta adventtisunnuntaita, ja näin ollen paljastamme seuraavan osan Tuutikkia käsittelevästä novellisarjasta.
Oli saapunut syksy, ja sää oli muuttunut kesäisistä päivistä harmaiksi ja pilvisiksi. Kuitenkin uutta väriä saaneet lehdet toivat piristystä tähän pimenevään vuodenaikaan. Tuutikki oli keräämässä sieniä - hänen onnekseen taivaalta tihutti vettä vain pienen aavistuksen verran. Tuutikki oli löytänyt hyvän apajan, ja hän asettui kyykkyyn lähemmäs maata kerätäkseen hyvät sienet koriin. Tuutikki havahtui, kun hän kuuli tiu’un kilahtavan. Hän käänti katseensa äänen suuntaan.
“Ninni, siinähän sinä”, hän sanoi lempeällä äänellä ja hymyili. “Löysitkö sieniä?”
Tuutikki näki, kuinka tiuku liikahti hieman alaspäin ja nousi takaisin ylös. Hän oletti Ninnin nyökkäävän. Ninni esitteli koria, jossa oli lukuisia kanttarelleja, herkkutatteja ja orakkaita.
“Hienoa Ninni, olet kerännyt todella ahkerasti. Tunnistat jo hienosti eri sienilajikkeita”, Tuutikki sanoi. Tiu’un liikkeestä päätellen hän oletti Ninnin ilostuvan saamistaan kehuista, ja näkymätön tyttö lähti jatkamaan etsintöjä.
Tuutikki katsoi hänen peräänsä, ja asetti käden poskelleen nojautuen siihen. Hän oli löytänyt Ninnin pari viikkoa sitten. Ninni oli lapsi, joka oli muuttunut näkymättömäksi tätinsä huonon kohtelun takia. Tuutikki ei voinut sietää sellaista, ja niin hän oli luvannut Ninnille, ettei tämän tarvitsisi enää koskaan palata tätinsä luokse. Ninnin näkyväksi saaminen ei ollut lainkaan helppoa - tyttö tarvitsi paljon rohkaisua, turvallisen ympäristön, ymmärrystä ja tukea. Eräänä päivänä Ninnin jalat olivat alkaneet jopa näkyä, ja Tuutikki oli kokenut edistyvänsä asian kanssa ja että Ninni olisi todella mahdollista saada ennalleen. Jalat olivat kuitenkin kadonneet seuraavana yönä, kun raukka Ninni oli nähnyt painajaista.
Tuutikki huokaisi, ja katsoi kauempana olevaa Ninniä, joka keräsi sieniä. Tuutikki koki, ettei hän ehkä pystyisi auttamaan Ninniä tarpeeksi nopeasti. Olisiko myöskään hyvä, jos Ninni tukeutuisi ainoastaan häneen ja oppisiko Ninni tällöin luottamaan lainkaan muihin olentoihin?
Tuutikki huokaisi toistamiseen. Hän tiesi, että olisi yksi perhe, jotka voisivat auttaa Ninniä tulemaan taas näkyväksi. Kyseessä oli hieman erikoinen muumiperhe, joka asui isossa pyöreässä talossa. Heillä ei ehkä ollut pahemmin järjestystä ja he elivät aika vapaasti, mutta mikä vikaa siinä olisi. Tuutikki oli tutustunut heihin viime kesänä - tällöin perheen lapsi Muumipeikko oli kertonut, kuinka he olivat löytäneet rannalta löytyneen hylyn, ja kuinka he olivat uhmanneet pelottavaa Mörköä joka ahdisteli heidän silloisia vieraitaan. Vieraat olivat aina tervetulleita Muumitaloon, ja siellä heidän oli turvallista olla. Joten ehkä Ninninkin olisi.
“Ninni, tulisitko tänne?”
Tyttö havahtui, ja kulki takaisin Tuutikin luo ripein askelin. Tuutikki ei tietenkään nähnyt Ninnin kasvojen ilmettä tai kehon kieltä, mutta hän aisti tytön nojautuvan eteenpäin hieman hämmentyneenä.
“...Olen ajatellut, että sinun olisi hyvä muuttaa joksikin aikaa erääseen perheeseen”, Tuutikki aloitti ja näki, kuinka tiuku suorastaan hypähti ja peruutti nopeasti pari askelta.
“Älä pelkää Ninni, en ole suinkaan hylkäämässä sinua. Älä pelkää..”
Ninni vaikutti uskovan Tuutikkia, ja tiuku kulkeutui Tuutikin vierelle.
“Veisin sinut sinne sen takia, että sinun olisi hyvä olla siellä. Siellä asustaa mukava perhe, jossa on myös lapsia - voisit tutustua heihin ja leikkiä heidän kanssaan. Saisit olla siellä juuri sellainen kuin olet, ja kenties muuttuisit näkyväksi jälleen, jos haluat”, Tuutikki sanoi katsoen tiu’n suuntaan ja hymyili.
Tiuku heilahti muutaman kerran.
“Ei Ninni, en minä katoa mihinkään. Vaikka emme olisi samassa talossa ja näkisi toisiamme, niin pysyisin silti lähelläsi. Minä en lähtisi kauas, ja tulisin myöhemmin katsomaan sinua. En minä ikinä unohtaisi sinua sinne. Tämä kaikki olisi sinun parhaakseni. Sitten kun olisit muuttunut näkyväksi, niin ajattele, silloin voisimme vaikka halata ihan oikeasti”, Tuutikki hymyili rohkaisevasti.
Hän tunsi, kuinka näkymätön tyttö nojautui hänen olkapäähänsä. Tuutikki nosti katseensa taivaalle, ja näki pilvien tummentuneen. Jos he lähtisivät nyt, niin he olisivat Muumitalolla iltaan mennessä.
--
Nähdään taas seuraavan luukun parissa!
- nizku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti