Luukku #9: Adventtitarina, luku 2

Ihanaa sunnuntaita, oi Punssiblogin lukijat <3

Viime sunnuntaina nizku aloitti blogissamme neliosaisen adventtitarinan, jonka ensimmäisen osan voitte halutessanne lukaista tästä linkistä. Tämänpäiväisessä luukussa tarjoilen teille toisen osan tähän tarinaan, olkaapa hyvät!

2. Luku

Aamuvarhainen tuoksui lupaavalta. Nuuskamuikkunen heräsi lintujen virkeään sirkutukseen, joka tihkui hänen telttakankaansa toiselta puolen.Hän siristeli silmiään vailla kiirettä, vain kuulostellen ja tunnustellen aamua joka odotteli häntä ulkosalla. Hän oli pystyttänyt leirinsä edellisenä iltana levolliseen pieneen kuusikkoon, juuri sellaiseen joka kuhisi mukavasti ympärillä ja tuuditti unista rauhallisimpiin.

Niin, aamu tosiaan tuoksui lupaavalta. Nuuskamuikkunen loikoi vaatimattomalla alustallaan ohuen peiton alla hetkisen, ja hitusen herättyään kampeutui repulleen. Tällaisina aamuina ei kannattanut jäädä liian pitkäksi aikaa aloilleen - muutoinhan päivän hyvyys menisi hukkaan lorvaillessa. Muutaman appelsiinin aamupalaksi mutustettuaan Nuuskamuikkunen kömpikin jo teltastaan kohti auringonvaloa.

Tuuli kuiski lempeästi Nuuskamuikkuselle, että aamu jatkuisi kaikista parhaiten siten että tämä ottaisi onkivavan olalleen ja suunnistaisi lähintä kala-apajaa kohti. Muikkunen oli edellisenä iltana leiripaikkaa etsiessään nähnyt lupaavan oloisen puron, jossa pikkuiset ahvenet olivat pulppuilleet  virran mukana. Ajatus paistetun ahvenen maukkaudesta sai veden herahtamaan Muikkusen kielelle, ja tämän vauhdittamaan askeleitaan.

Aamu loimusi kuulasta valoa, kun Muikkunen ennätti puronvarrelle viettävälle polulle. Lähestyessään vettä hän alkoi kuulla sen ääreltä muitakin elämän ääniä - joku hihitteli, huudahteli ja leiskui elämää lyhyen matkan päässä. Muikkunen pysähtyi vaistomaisesti hetkeksi ja heristi korviaan - mikäli puron varrella oli jo valmiiksi kosolti kalaonneaan kokeilevia otuksia, hän jättäisi ahventen narraamiset toiseen kertaan. Tuuli havisutti puita, muttei tuntunut tuovan mukanaan kuin yksittäisen pikku otuksen äännähtelyä. Muikkunen liikahti askelen, toisen vähän varovaisemman ja kurkkasi sitten otollisen pusikon takaa puronrantaa päin.

Ranta oli tyhjä, lukuun ottamatta pientä nassikkaa joka koetti sinnikkäästi saada kalaa onkeensa. Tämä otus oli ilmeestä päätellen viskonut onkea jorpakkoon jo pitkän tovin - hänen silmiensä välissä oli huomattava ryppy, tuuheat kulmat olivat äkäisesti rytyssä ja tapa jolla onki halkoi vettä oli vähintäänkin turhautunut. Muikkunen tunnisti olennon pieneksi homssuksi, sellaiseksi jonka tukka oli aina vähän takussa vaikka sitä miten olisi sukinut siistimmäksi.

“Himputti!” takkutukkainen pikku homssu ärähti, kun hän veti vedestä tukun vallan inhottavaa joenheinää.

“Oletko kokeillut syötin kanssa?”

Homssu säpsähti, kun Muikkunen astui esiin vehreän tervalepän takaa kysymyksensä kanssa. Poikanen katsahti Nuuskamuikkuseen oudoksuen, kuin ei olisi koskaan aiemmin nähnyt elävää olentoa puron varrella.

“...Kuka olet?”

“Ei sillä varmaankaan ole niin väliä. Oletko siis kokeillut?”

“Ai mitä?”

“Syöttiä. Matoa, esimerkiksi?”

Muikkunen koukkasi puronkulmalle vastapäätä Homssua. Tämä katsoi Muikkusta kohti alati hämmentyneenä.

“Matoa?”

“Niin. Kala yleensä syö paremmin, kun sillä on jotain mistä napata kiinni.”

Muikkunen laski maahan sankonsa, jossa olevaan piskuiseen kippoon hän oli edellisenä iltana kaivellut jokusen maan matosen. Muikkunen nyhti kiposta yhden madon, taiteili sen tottunein ottein onkivapansa toiseen päähän ja ojensi nappulalle puron toiselle puolen. Homssu katsoi onkivapaa edelleen silmät selällään, mutta tarttui sitten vavasta kiinni ja laski sen kuohuvan veden nieltäväksi.

Kului tuskin kymmentäkään sekuntia, kun vapa jo alkoi nytkähdellä ja tutista. Homssun suusta luikahti yllättynyt huudahdus.

“S-SIELLÄ ON JOKU! JOKU JOKU!”

“No nosta se ylös!” Muikkunen kannusti.

Homssu ei ehkä ollut kalamiehenä parhaasta päästä, mutta vetää tämä kyllä osasi. Yhdellä liukkaalla vedolla hän nykäisi koskesta kalan - ei mitään aimokokoista kalavaaria tosin, pikemminkin keskenkasvuista sinttiä muistuttavan mötikän.

“VOIHAN JUKRA! OIKEA VONKALE!”

Homssu innostui saalistaan niin, että oli likellä tipauttaa sen takaisin puroon.

“Ota se irti ja heitä saaviin!” Muikkunen huudahti, kun Homssu alkoi hurjan voitontanssin kala vielä vavassaan sätkien. Muikkusen huuto sai Homssun havahtumaan ja viskaamaan kalan kömpelösti leveään vatiin, jolla tämän kaiketi oli tarkoitus kuskata voitokas saaliinsa kotiin.

“Voi pojat, miten äiti ja isä yllättyvät kun vihdoin tuon kotiin aamiaiseksi muutakin kuin varpuja ja appelsiininhedelmiä! Kiitos valtavasti avusta sinulle!” Homssu hehkui sellaista iloa ja autuutta, että 

Nuuskamuikkusta alkoi nolottaa. Hän veti vaisuna hattua naamansa peitoksi.

“Mitäpä pienistä. Tarvitsetko lisää evästä?”

“Eheii! Tällä me elelemme herroiksi koko päivän!”

Homssu töni onkea takaisin Muikkuselle puron poikki.

“Hei mutta kamalaa, olempas minä epäkohtelias! Etkö tahtoisi tulla kansamme yhteiseen aamupalapöytään?”

“Äääähh, en minä kiitos.”

Muikkusen rintaa puristi hieman, kun hän alta kulmain katsoi Homssuun. Otuksen maininta äidistä ja isästä oli tehnyt jotain hänen aamuiselle innostukselleen - tuntui, kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä sen päälle ja sen myötä pilannut aamuisen onnentunteen.

“Oletko varma?” Homssu kysyi.

“Jo vain. Tällä aamulla on minulle muita suunnitelmia, jos ymmärrät.”

Nuuskamuikkunen nousi puron ääreltä hiljaisena, sangon toiseen ja ongen toiseen käteensä napaten. Aamuinen tuuli tuhisi jälleen puissa, kun hän suunnisti selkä kyyryssä takaisin teltalleen.