Luukku #23: Adventtitarina, luku 4

Jouluaatto hipsuttelee ovillemme huomenissa! Pian toivottavasti kaikki blogiamme lukevat pikku vipeltäjät pääsevät nauttimaan joulurauhasta ja leppeästä tunnelmasta. 

Tänään julkaisemme viimeisen osan Nuuskamuikkusen adventtitarinasta! Sen enempiä tarinan loppuhuipennuksesta kertomatta, olkaapa hyvät <3

4. Luku

Muikkusen jalat olivat täynnä pitkien vaelluspäivien aiheuttamaa väsymystä. Hän oli lakannut laskemasta päiviä tai vaihtuvia maisemia aikoja sitten, antaen kaiken vain vieri ympärillään loputtomana tapahtumien ja tekemisten virtana. Maailmalla tuntui olevan jopa täällä etelässä välistä aivan ällistyttävä kiire, suoranainen hoppu.

Monen monta päivää Muikkunen oli vain tallustanut kukkeiden ja pehmeiden maisemien halki, seuraten hajamielisesti häntä ympäröivää hälinää. Pienet siilit, ökkömönkiäiset, oudot otukset, vipeltäjät ja muut sekalaiset poluntallaajat olivat jolkotelleet ympäriinsä, varoen jäämästä isompien kiirehtijöiden jalkoihin. Sillä tuo hoppu ei yltänyt ainoastaan ruohonjuuritasolle - ehei, samanlaisen hulinan vallassa riensivät eestaas lukuisat homssut, kampsut, hemulit ja muut etelän asukit. Muikkunen oli ollut pariin otteeseen aikeissa pysäyttää jonkun noista kiirehtijöistä, mutta oli seisahtunut kesken aikeensa.

Halusiko hän todella tietää, mikä teki muista niin kiireisiä? Miten se häneen vaikuttaisi? Tuskin ainakaan hyvällä tavalla, siitä hän oli varma. Muikkunen ei ikinä ollut viitsinyt selvittää mikä kiireessä muita niin kiehtoi - miksi piti aina olla sata rautaa tulessa samanaikaisesti, tikittikö kello noiden kiirehtijöiden maailmassa nopeammin kuin hänen? Pelkäsivätkö nuo olennot, että jonain päivänä kiire muuttuisi joksikin fyysiseksi, joksikin joka tukahduttaisi heidät alleen eikä päästäisi pois ennen kuin tuon paineen ja tukaluuden alla elävä olento taipuisi kiireen tahtoon.

Muikkunen huokaisi, ja päästäkseen hetkeksi eroon noista hätäilijöistä hän sukelsi isolta tieltä sivuun.

Ison tien sivusta avautui lavea polku metsikköön, joka kasvoi viljalti saniaisia ja muuta vehreää. Muikkunen nuuski kepeää metsää mielissään, kohdistaen varmoja jalkojaan kohti kaakkoa. Hän oli hyvin likellä vaelluksensa viimeistä  määränpäätä - paikkaa, johon hän aina palasi yhtä mielissään ja kevein sydämin.

Muikkusen askelista katosi pahin kipu, kun hän hetken kuljettuaan hahmotti metsän nurkasta tutun valonhäivän. Hän kohensi reppuaan, samalla kun reippaalla liikkeellä koukkasi polulta tuota valonjuovaa päin.

Etelän lempeä, lauhduttava iltatuuli tervehti häntä. Se siveli lempeästi Nuuskamuikkusen kasvoja, yritti sitten nykiä hattua tämän päästä ja luikahti lopulta Muikkusen ohitse kohti metsikköä. Muikkunen siemaisi virkistävää ilmaa aimo kulauksen, ennen kuin silmät raukeina jäi tarkastelemaan ympäristöään. Häntä ympäröi kukin valeltu ruohokenttä, juuri sellainen idyllinen helppous jollaisesti Muumipapan kirjoissa ehkä kerrottiin.

Kaikki oli kohdallaan, juuri sopivasti rempallaan ja keskeneräistä. Muikkunen liikahteli kukkien keskellä hiljakseen, tuntien miten päivien kerryttämä uupumus alkoi hieroutua jalkapohjista ja norua maata päin. Hän hyräili hiljaisella äänellä, antoi ympäristön rauhoittaa ja tyhjentää hänen aivonsa kaikesta ylimääräisestä.

Mutta tuskin Muikkunen oli ehtinyt tuntea oloaan kotoisaksi edes viittä minuuttia, kun jokin ylimääräinen änkesi hänen ja levollisuuden väliin. Kaukaa, ehkä toiselta puolen ketoa hän oli kuulevinaan haurasta ääntä. Ei sudenkorennon surinaa suurempaa, mutta jotain mikä sai hänen korviensa kuuloluut havahtumaan. Muikkunen heristi toista korvaansa, tiedostaakseen paremmin mikä hänen ja niityn yhteistä aikaa noin häiriköi.

Ääni voimistui hiljalleen. Sudenkorennon surinana alkanut humina alkoi muuttaa muotoaan - se leijaili ilmassa kohti Muikkusta, pirstaantui pieniksi sirpaleiksi ja palasi sitten takaisin korvakäytäviin samaan aikaan tuttuna ja tuntemattomana.

Muikkunen liikahti lähemmäs. Askel kerrallaan rohkeammin hän alkoi erottaa surinan ja huminoiden lomasta jotain suurempaa - jotain, minkä hän musisointia tuntevana olentona tunnisti säveliksi. Melodiaksi, ehkä suorastaan?

Melodia. Muikkusen selkäkarvat värähtivät, kun hänen korvansa alkoivat hahmottaa sointuja jotka kantautuivat koko ajan likempää. Hänen askeliinsa asteli pieni epävarmuus, mutta tunteesta huolimatta hän jatkoi liikkumistaan ääntä kohti.

Muikkunen ei joutunut kulkemaan enää kauaa saadakseen selville, mistä ääni oli peräisin. Muutaman kivennyppylän ohitettuaan hänen terävä katseensa paikansi horisontista laihan ja kyyryselkäisen siluetin.

Selkä sai jotain kylmää ja jähmeää holahtamaan Nuuskamuikkusen vatsaan. Tuo kylmyys sai Muikkusen jämähtämään hetkeksi aloilleen, uppoamaan tuohon hahmoon jossa oli jotain niin kiusallisen tuttua ja olennaista.

Hän kallisti päätään, työnsi kömpelöt kädet nuttunsa taskuihin ja jäi jotenkin hämillään tuijottamaan  horisonttiin. Tuo hahmo oli niin likellä, mutta samaan aikaan yhtä kaukana kuin Muumilaakson loputon pysähtyneisyys. Jokin Muikkusen sisällä nyki häntä eteenpäin, yritti saada nuorukaisen askelet kohti hahmoa. Mutta jokin yhtä sisukas voima piti häntä aloillaan, naulitsi hänen jalkansa maahan liikkumattomina.

Muikkunen ei ihan tarkalleen tiennyt, mitä tehdä. Sellainen oli hänelle epätavallista  - hän toki usein puntaroi tekemisiään ja niiden seurauksia, mutta harvemmin pidempään kuin muutamaa sekuntia kerrallaan. Hän työnsi käsiä syvemmälle taskuihinsa, ja oli säpsähtää kun tunsi sormissaan jotain.

Hänen huuliharppunsa. Hänen uskollinen ystävänsä, se jolta aina saattoi kysyä neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä nyt oli juurikin oikea aika pyytää apua tuolta sävelten sanansaattajlta?

Muikkunen veti harpun käteensä. Se tuntui tilanteeseen nähden tutulle ja turvalliselle, jollekin joka ehkä antaisi hänelle edes yhden viisaan vastauksen. Ja jos ei vastausta, niin jonkinlaisen mahdollisuuden sen etsintään.

Hän veti harpun huulilleen, miettimättä vähääkään sitä millaisella sävelellä aloittaisit. Ne tulivat useimmiten käskemättä, juuri sellaisina kuin niiden oli tarkoitus. Muikkunen antoi sävelten soljua levollisina aamuun, kietoutui niiden lomaan ja tunsi miten kehon hetkeksi kahlinnut jännitys alkoi valua aamuauringon säteiden lomassa kaukaisuuteen.

Hoikka siluetti lopetti soittonsa. Muikkunen jatkoi melodian tapailua, liikkumatta vielä niiltä sijoiltaan mutta pitäen katseensa hahmossa. Hahmo kääntyi häntä kohti, ja välimatkankin päästä Muikkunen tunnisti lerpattavan punaisen hatunlierin ja yhtälailla punertavan nenän.

Pitkästä aikaa hän tunsi olevansa lähellä jotain, mitä saattoi kutsua kodiksi.

~ Loppu ~ 

Muistuttelisin vielä loppuun, että Punssiblogin Muumivisa-arvonta sulkeutuu tänään keskiyöllä! Visaan pääset osallistumaan tästä!

Nähdään vielä huomenissa viimeisen luukun äärellä :3

-iitu