Luukku #22: Adventtitarina, osa 4/4

Kaksi yötä jouluaattoon, heissulivei!

Joulukalenterimme viimeiset luukut odottavat innokkaasti avaajiaan, ja tänään vuorossa on luukuista jo kolmanneksiviimeinen. Päivän luukussa jaamme päätösosan neliosaisesta adventtijoulutarinastamme.

Edellispäivästä kirpeämpi pakkanen nipisteli Tuutikin poskia, nenää ja niskaa kun hän laskeutui jäänpinnan alle ties kuinka monetta kertaa. Kylmyys ei enää ollut sitä sorttia että olisi turruttanut kasvot tunnottomiksi, mutta silti Tuutikkia lohdutti ajatus sisällä uimahuoneessa odottavat lämmöstä.

Talvi oli majaillut Muumilaaksossa jokusen viikon, ja Tuutikki oli saapunut laaksoon yhtä matkaa ensilumen kanssa. Hän oli kulkenut siellä sun täällä jonkinsorttista kotia tai majapaikkaa etsiskellen, ja onnekseen löytänytkin Muumilaaksosta talviasuttavan oloisen uimahuoneen. Uimahuone ei ollut erityisen suuri tai edes lämpöisimmästä päästä, mutta Tuutikille sen vaatimattomuus sopi paremmin kuin hyvin. 

Tuutikki kuulosteli veden loisketta jään alla. Kylmästä huolimatta hän hymyili aalloille lempeintä hymyään, nautiskellen hiljaisesta loiskeesta joka toi mieleen kevään ensimmäiset pikkupurot. Kevät oli toki kaukana eikä näkynyt vielä edes horisontissa auringonvalona, mutta ajatus sen saapumisesta piti mielen keveänä.

Hieman puuskuttaen Tuutikki nousi jään alta, ja loi katseensa seesteiseen taivaanrantaan. Koko maailma tulvi valkoisen eri sävyjä, ja jokin näkymissä rauhoitti Tuutikin muutenkin levollisen mielen horrosta muistuttavaan tilaan.

Tuutikki rakasti talvea. Samalla tavalla kuin rakasti edeltäviäkin vuodenaikoja - tai ei ehkä välttämättä sittenkään täysin samankaltaisesti. Olihan niin, ettei yksikään vuodenaika ollut toisensa kopio - Tuutikki rakasti kevään kuulautta ja hiirenkorvia, kesän lämpöä ja kukkien värikirjoa, syksyn sateita ja ruskaa, talven loputonta vaiteliaisuutta ja viileyttä. Olipa kyseessä kevät, kesä, syksy tai talvi, rakasti Tuutikkia vuodenaikojensa vaihtuvuutta ja muisteli haikealla lämmöllä niistä jokaista.

Hän siemaili virkistävää, keskikovaa pakkasta vielä hetken kiirehtimättä. Mutta Tuutikki tiesi, ettei moista levollisuutta kestäisi kauaa - lempeä sää enteili aina suuren pakkasen ja jäärouvan saapumista. Siksi hän kiiruhti kohti rantaa, jonne hän oli jo useamman tunnin ajan rakentanut hevosta jäärouvaa varten. Hevonen kohosi horisontista ylväänä ja monimetrisenä, mutta sen vierelle oli Tuutikin viimeisimmän vedenhakureissun aikana ilmestynyt kaksi tutunnäköistä hahmoa.

Kesti hetken, ennen kuin Tuutikki tunnisti hevosen lähellä olevat olennot, ja yllättyi kovasti tunnistaessaan toisen näistä Muumiperheen Muumipeikoksi. Tämän rinnalla seisoi pienen mutta pippurisen näköisenä Pikku Myy, ja molemmat toljottivat hevosta silmittömän kunnioituksen vallassa.

Tuutikki ei tiennyt varmaksi minkä vuoksi nuo kaksi nököttivät hevosen edessä keskellä kuulainta pakkastalvea, mutta jokin myös kertoi että jotain harvinaisen epätavallista oli meneillään.