Heipsulivei ja kivaa torstaita!
Joulukalenterimme toisessa luukussa matkataan tänään tarinointitunnelmiin, kun useamman luvun mittainen Muumipapan jurotyöt-fanfic tulee päätökseensä. Aiemmat luvut pääset lukemaan fanfiction-tunnisteen kautta.
Niin kuin Muumipapan urotyötkin, päättyy tämä tarinasarja hänen viimeiseen ihmeelliseen nuoruuden seikkailuunsa. Vaan mikäpä tämä mahtaa olla? Ei muuta, kuin lukemalla selvää ottamaan!
Muumipapan jurotytöt - viimeinen luku
Jossa yksi suuri seikkailu päättyy, luodakseen lukemattomia pienempiä
Aamuvarhainen valonhäivä sai kaiken läpikuultamaan. Värit läikehtivät mattavaaleina, päivän alkaessa hipihiljaa herättelemään itsevaltiaan saaren asukkeja.
Minä istuin auringonvaloon kastettuna verannallani, kerrankin vain antaen aamun valua lähemmäs verkkaisena juoksematta itse sitä kohti. Vielä kesällä, ja varhain syksylläkin olin ottanut usein tavaksi hipsiä virkistävälle aamu-uinnille, mutta nyt ilmojen kylmettyä tuntui kaikista parhaalta päätökseltä vain istua ja ihmetellä nousevaa päivää. Aamu-uinneissa oli aina ollut jotain mikä muistutti minua ensimmäisestä seikkailustani - siitä, joka miltei ajoi minut kuoleman partaalle. Ehkä moinen vaara edelleen kiehtoi, mutta huomattavasti lauhkeammalla tavalla.
Pohdin edellisen yön myrskyä, ja annoin katseeni vaeltaa rannalla jota moinen myräkkä oli runnellut. Aallot olivat paiskoneet rantaan raskaan näköisiä kuoppia, runneltua merilevää lojui siellä täällä koristamassa rantakiviä ja myrskyn mukanaan tuomaa hylkytavaraa oli lentänyt lähestulkoon joka ilmansuuntaan.
Niin paljon sotkua ja sekaannusta, mahtavien luonnonvoimien aikaansaamia tuhon palasia. Työnsin kädet paremmin puuskaan ja käpälät tiukemmin Juksulta lainaamiini aamutohveleihin. Olisi ollut parahiksi hyvä sää painua takaisin sisälle ja vällyjen väliin - harmi vain, että suunnitelmasta vain toinen puolisko oli sillä hetkellä mahdollista toteuttaa.
Menin hitusen enemmän sykkyrään, kun aamuinen tuuli saapui kutittelemaan korvanpäitäni. Olisi pitänyt varustautua aamuun paremmin, ehkä korvaläpillä joita kummitus oli suositellut minulle yön pikkutunneilla. Viimeöisen hurjasteluseikkailun päätteeksi olin melkein onnistunut palelluttamaan korvani, jotka kummitus oli hyvää hyvyyttään käärinyt lopulta kaulahuiviin pitääkseen minut jotenkuten lämpöisänä.
Laivatalon etuovi avautui narahtaen selkäni takana. Käänsin päätäni hieman kankeasti, kohdaten Fredrikssonin haukottelevan naaman.
“Mitä kummaa? Joko olet jalkeilla?” hän kiusoitteli minua, töpsötellen samalla vierelleni istumaan.
“Jalkeilla ja jalkeilla… en tiedä huomasitko, mutta sänkyni oli viime yön varattu”, hymähdin vähän, mihin Fredrikson virnisti takaisin.
“Satun tietämään. Se vuodehan oli alun perin varattu minulle, jos muistat?”
Korvani kävivät punaisiksi. Eikä se edes ollut kylmän syytä. Äkkiä tuntui sittenkin hyvältä idealta palata sisälle, vaikka siellä ei ollutkaan paraikaa vapaata pielusta jolle laskea päänsä.
“Niin no.. minulla oli syyni.”
“Niin totisesti oli. Mitäs ihmettä tapahtui sille Muumille joka sanoi, ettei enää ikinä pelasta ketään pimeässä?”
Korviani peittänyt puna alkoi valua muualle kasvoihin. Aloin pikkuhiljaa muuttua yhtä punervaksi, kuin kaukana horisontissa nouseva aurinko.
“Älä sinä kuule ala siinä---!” koetin älähtää Fredriksonille, mutta hän räjähti nauruun niin että lähistöllä liihottelevat lokit pelästyivät.
“Ala mitä? Kuule Muumi, en välttämättä ole kuin pahainen keksijä mutta on minullakin silmät päässä. Kummitus veisteli vielä sinun nukahdettuasi siihen kakluunin viereen, että nyt on tainnut meidän seikkailijamme purjehtia viimeiseen satamaansa.”
Hymähdin kovaan ääneen, niin antaumuksella että korvanikin heilahtivat oikein kunnolla. Taivaanranta alkoi väreillä ja valuttaa värejä ympäristöön, kullankellervän värin maalatessa kivikkoisen maan miltei maalauksen kaltaiseksi.
Me istuimme siinä hetken sanomatta sanaakaan, Fredrikssonin hyräillessä hiljaa värssyä joka kuulosti samaan aikaan tutulta ja tuntemattomalta. Fredriksson ei hyräillyt juuri koskaan - kokemuksesta tiesin, että häntä hyräilytti ainoastaan silloin kun kaikki tuntui olevan oikein poikkeuksellisen hyvin.
Koetin saada sävelestä selvää, pääsemättä kuitenkaan jyvälle vaikka kuinka yritin. Aamuaurinko alkoi lämmittää, päivä nousi korkeammalle ja sai minut haukottelemaan. Edeltävän yön kehnot unet lattialla alkoivat ottaa veroaan.
“Joten. Miten aiot edetä asian kanssa?” Fredriksson lopulta kysyi.
“Mitä tarkoitat?”
“Noh, hetken kuluttua se sinun pedissäsi nukkunut Muumineitokainen herää ja ihmettelee, missä hän oikein on ja miten hän on tänne päätynyt. Sen verta tokkurainen ja ihmeissään hän oli kun saavuitte rannalta, että tuskin muistaa kauheasti mitään.”
Tiirailin horisonttiin silmäluomet lurpallaan, tiedostaen miten unisuus silitteli hipihiljaa mutta vetoavasti silmäluomia.
“Mitenkäs se sinua niin kauheasti kiinnostaa?” pistin takaisin.
“Muumi! Älä viitsi olla tuollainen pokkuroija!”
“Sinä se tässä pokkuroit! Härnäät ja kiusoittelet vielä nyttenkin - eikö muka se riittänyt, että olit kimpussani silloin yölläkin kun koetin saada unen päästä kiinni?”
“Tiedätkö, nyt tiedän mistä se sanonta “rakkaudesta se Mymmelikin potkii” oikein tulee. Sinähän olet sen ilmentymä!”
Olin aikeissa puskea uudemman kerran Fredrikssonille vastaan, kun ovi kävi uudemman kerran selkämme takana.
“Tuota, anteeksi että häiritsen..”
Jollen olisi jo istunut tukevasti lankkuportaalla, olisi tuo varovaisuudella meitä lähestyvä ääni varmastikin vetänyt minulta käpälät alta. Fredriksonia nauratti jälleen, ja ellei edellisöisen urotyöni kohde olisi ollut suoraan selkiemme takana, olisin varmaan tuupannut seikkailutoverini alas portaita. Ihan varovasti vain, että hän muistaisi käyttäytyä.
“Et suinkaan häiritse! Hyvää huomenta, nukuitko makeasti?” Fredriksson kääntyi suorastaan henkeäsalpaavan tyytyväisen näköisenä kohti Muumineitokaista, jota ystäväni käytös huvitti ilmeisen paljon.
“Kyllä vain, kiitos. Tuota, aamiainen on valmiina. Liityttekö seuraan?”
“Sinäkö olet valmistanut meille murkinaa? Se vasta on jotain! Muumi, eikö vain?”
“Öh, on totta kai..” mumisin hiljempaa, koettaen samalla parhaani mukaan päästä tolpilleni. Haastavaa se tosin oli - aamun kullankellervässä valossa pelastettuni kohtaaminen tuntui jostain syystä lähes kiusalliselta. Korvia alkoi kuumottaa hieman äskeistä enemmän.
“Nukuitko sinä huonosti, Muumi?” hento ääni kysyi.
“Hyvä jos hän on nukkunut ollenkaan! Taisivat viimeöiset seikkailut pitää veikkosen hereillä aamun pikkutunneille saakka”; Fredriksson sen kuin jatkoi härnäämistään, ja jälleen kerran mietin olisiko syytä tuupata häntä edes vähän - tai ehkä piilottaiiin myöhemmin hänen kallisarvoisen kuusiokoloavaimensa.
Vaihtoehtoisena oli myös, että pyytäisin Juksua etsimään jostain Hattivatien siemeniä ja istuttamaan niitä Seikkailupuistoon lähelle Fredrikssonin työpistettä. Mutta ihan hiukan vain - sen verran että häneltä käristyisivät vaikka viiksikarvat.
“Oikeastiko? Voi herttinen, miten kamalaa! Sittenhän sinun on ensi tilassa saatava aamupalaa!” Muumineito parahti huolestuneena, ja kiirehti nappaamaan minua etukäpälästä. Käpälän lämpö tuntui pöyristyttävän mukavalta vasten oman käpäläni kylmyyttä, mikä ei onneksi ei näyttänyt neitoa haittaavan.
“Tule! Pöydässä alkaa olla täyttä, mutta varasin sinulle paikan vierestäni!” hän hihkui minulle, pitäen käpälästä kiinni niin tiukasti että olin pakahtua.
Olin jo pitkään ollut sitä mieltä, että myrskyjä oli olemassa siksi että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu. Ja mitä pidempään sinä aamuna katsoin pelastamaani neitokaista jakamassa aamupuuroa jokaiselle nälkäiselle pöydän ääressä, sitä vankemmin aloin uskoa siihen että hän oli siihenastisen elämäni auringonnousuista kaunein.
***
“Pappa? Kahvi on valmiina, tuletkos sinä?”
Säpsähdin hieman, kun oven takaa kuuluva kutsuhuuto sai muistikuvakollaasini horjumaan. Otin tiukasti tukea kirjoitustuolista, ja jäin silmät räpsyen tuijottamaan hämärtyvään iltaan.
“O-odota! Tulen kohta!”
“Sanoit noin jo kahdesti. Onhan kaikki hyvin?”
Otteeni muistelmakynästä heltyi, kun ajatukseni alkoivat palautua muistoista nykyhetkeen ja minua tiukasti otteessaan pitänyt inspiraatio alkoi valua sivuun. Sen vielä silitellessä lähestulkoon haikeasti harteitani, kumarruin tuijottamaan viimeisiä sanojani paperilla.
“Aikamoisen hempeää, Fredriksson varmaan sanoisi..” hymähdin itsekseni, jättäen musteen vielä kuivumaan.
Valmis. Sitä tarinani nyt totisesti oli. Viimeistä lausetta myöten.
Oveen koputettiin uudelleen, ja lopulta se avautui miltei kysyvästi.
“Kultaseni, kolmas kerta toden sanoo. Kahvi jäähtyy, ja lapsetkin odottavat.”
Paremman puoliskoni sanat yrittivät torua, mutta hänen silmissään leiskui leikki. Ehkä myös häivä ilkikurisuuttakin. Katsoin häntä tarkkaan, keskittyneesti ja kiitin viisauttani siitä että olin tajunnut heittää hatun päähän ennen puolisoni saapumista. Muuten hänellä olisi saattanut olla lisää tirskuttavaa korvistani.
“Anteeksi. Etkös sinä kuitenkin aina laita pannumyssyn kahvipannun päälle, kun unohdin muistoihini?`” kysyin hipihiljaa, vastaten Muumimamman leikkisään hymyyn vähintään yhtä leikkisällä virneellä.
“Sanotaan näin, että monta yhteistä vuotta ovat opettaneet minulle yhtä ja toista.”
“No mitä, esimerkiksi?”
“Noh, vaikka sen että pannumyssy on meidän perheessä välttämättömyys, koska sinä inhoat kylmäksi mennyttä kahvia. Ja että keittiössä on aina oltava valmiina vähintään yksi kurpitsahillopurnukka jos sinä tunnet tarvetta lähteä seikkailuun. Niin ja totta kai sen, että koskaan ei tiedä, mitä ilmapuntareita voi takertua verkkoon!”
Purskahdin nauramaan, täyttäen hohotuksellani koko keskimmäisen kerroksen talosta. Meidän talostamme, missä oli juuri parahiksi kaikkea - taivaansininen huone, auringonkeltainen huone, sipulinmuotoinen nuppi katon päällä, lehtisahauskoristein varustettu kuisti ja kasvimaa.
Talo ei ollut enää pelkkä talo - Muumimamma oli puhaltanut sen eloon, muuttanut kodiksi josta enää aniharvoin kaipasin suurensuuriin seikkailuihin. Jäin nauraen tapittamaan häntä kohti, ja hymy vastasi kirkkaana Mamman silmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti