1. luku
Muutamia päiviä sitten talvi oli alkanut tehdä tuloaan Muumilaaksoon. Hennot lumihiutaleet olivat vähitellen peittäneet laakson lumivaipan alle. Niin kävi jokainen vuosi tähän aikaan, joten sitä ei pidetty mitenkään erikoisena – ei sillä, että muumit olisivat olleet todistamassa tätä hetkeä, sillä he nukkuivat talviunia niin kuin muumien oli tapana tehdä. Talven tulo merkitsi kuitenkin myös jotain muuta – Nuuskamuikkunen oli jo lähtenyt vaeltamaan kohti etelää, kun ensimmäiset lumihiutaleet olivat laskeutuneet taivaalta. Hänellä oli mukanaan vain reppu, hänen hattunsa ja taskussa oleva huuliharppu.
Nuuskamuikkunen vaelsi etelään joka vuosi erilaista reittiä. Oli tietenkin hyvä noudattaa tietynlaisia toistuvia kaavoja - kuten matkata pois Muumilaaksosta joka talvi -, mutta oli jännittävää tehdä asioita tietämättä, mitä niistä seuraisi. Kulkea vain vaiston varassa sinne, minne jalat hänet veisivät. Tällaisina hetkinä Nuuskamuikkunen tunsi itsensä vapaammaksi kuin koskaan. Hän sai nauttia yksinäisyyden tunteestaan tapahtumarikkaiden kuukausien jälkeen eikä kukaan tulisi häiritsemään hänen rauhaansa.
Yhtenä aamuna tullessa Nuuskamuikkunen kömpi vielä hieman unisena ulos teltastaan. Hän oli pystyttänyt telttansa metsään muutamaan puun väliin. Nuuskamuikkunen venytteli hieman jäseniään ennen kuin hän lähti tallustelemaan metsäpolkua pitkin kohti läheistä lampea.
Perille päästyään hän asettui polvilleen lammen reunalle. Hento tuuli kulki hänen hiuksissaan, sillä hän oli jättänyt hattunsa teltalle. Nuuskamuikkusen pestessä kasvojaan hän kuuli epämääräistä puheensorinaa läheltä. Nuuskamuikkunen nosti katsettaan lammesta ja huomasi lähellä olevan lapsijoukon, joka nökötti laiturilla melkein naamat kiinni veden pinnassa. Nuuskamuikkunen katseli heitä hämmentyneenä, mutta sen enempää kiinnostumatta. Hän käänsi katseensa takaisin ympäristöönsä jättäen lapset huomiotta.
’Olisi täytynyt ottaa onki mukaan, kala syö usein hyvin aamuisin’, hän ajatteli. Ehkä hän hakisi sen pian.
”KATSOKAA, SIINÄ UI KULTAKALA!” kuului laiturin suunnalta.
Nyt Nuuskamuikkusenkin oli käännettävä katseensa takaisin lapsiin. Oli lähellä, ettei kukaan heistä tippunut veteen, sillä heistä jokainen katsoi niin intensiivisesti veden pintaa.
”Hölmö, se on auringon valoa! Se on ihan tavallinen sintti!” toinen lapsista sanoi.
”Vielä me nähdään se!” kolmas lohdutti.
Nuuskamuikkunen huokaisi pudistellen päätään. Vaikka hän ei itsekään ollut koskaan nähnyt kultakalaa, oli hän kuullut aikoinaan paljon tarinoita tästä mystisestä, taianomaisesta kullan värisestä kalasta, joka eleli syvällä vedessä. Jos hän jonain päivänä kertoisi tästä Muumipeikolle, tahtoisi tämä varmasti lähteä heti etsimään kultakalaa Noitametsän läheisestä järvestä.
Nuuskamuikkunen hätkähti ja nousi nopeasti istumaan. Hän huokaisi turhautuneena, sillä hän oli taas ajatellut Muumipeikkoa ja Muumilaaksoa. Nuuskamuikkunen suuntasi takaisin metsäpolulle vilkaisematta laiturilla olevia lapsia. Päästessään takaisin teltalleen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pian Nuuskamuikkunen oli jo valmis jatkamaan matkaansa, vaikka hän oli alun perin suunnitellut pysyvänsä metsässä pari päivää.
Juuri tätä hän rakasti – sitä, että hän sai päättää itse siitä, milloin ja minne hän vaelsi ilman tarkempaa päämäärää.
--
Vielä muutama muistutus postauksen loppuun! Äänestys parhaasta talviaiheisesta muumijaksosta on edelleen käynnissä, jossa voit halutessasi äänestää useampaa vaihtoehtoa. Äänestämään pääset tästä linkistä!
Voit myös halutessasi kertoa omia muumimuistojasi tämän lomakkeen kautta. Blogissamme on julkaistu jo aiemmin lukijoiden kertomia muistoja, jotka löydät tagin "muumimuistot" alta.
Nähdään taas seuraavassa luukussa!
- nizku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti