Heippa kaikki!
Enää puolenkymmentä hupsunkurista päivää jouluun, toivottavasti olette viihtyneet tämän hieman lyhennetyn joulukalenterimme parissa. Ihanaa että teillä on ollut aikaa jättää myös kommentteja - vastailen omalta osalta niihin heti kun vain herkiän!
Tänään vietetään viimeistä adventtia, ja sen ratoksi olen kirjoitellut pienen novellin entisestä näkymättömästä lapsesta. Siirretään valokeilaa Ninnin suuntaan <3
1
Sydämen täydeltä kinoksia
Lumi oli asettunut pehmeinä, pilvenhattaran kaltaisina kekoina ikkunalaudoille. Ninni tapitti nietosten keskelle, vilttiin kääriytyneenä mutta silti hieman hytisten. Talvi oli kalisuttanut tytön hampaita viikkokausia, vaikka kaakeliuunissa paloi tuli lähestulkoon vuorokauden ympäri.
“Jospa postimies on juuttunut kinoksiin?” hän sanoi hädin tuskin kuuluvasti, antaen varpaidensa kipristyä huolestuneina toisiaan vasten. Kaukaa horisontista näytti lähestyvän uusi lumentäyteinen pilvi, eikä Ninni voinut sanoa pitävänsä sen olemassaolosta.
Keittiöstä kantautui kolahdus, jota seurasi sadattelua ja tassuttelevia askelia. Kuura tuli aina hipsuttaen, kai tiedostamattaan.
“Mitä sanoit, tiukunen?”
Ninnin sormet olivat eksyneet automaattisesti hiustenlatvoihin, joita hän nyt sormeili mietteliäänä.
“Josko lunta on tullut jo liiaksi, eikä posteljooni pääse kulkemaan?”
Kuura hymyili myötätuntoisesti.
“Hupsu. Onhan hän päässyt kulkemaan aiempinakin vuosina!”
“Mutta joka vuosi tuo hänelle lisää ikää! Entä jos vanha pappa onkin tuupertunut tuonne jonnekin, eikä kukaan auta häntä? Eikö jo voitaisi lähteä etsimään, on kulunut niin monta päivää?”
Ninnin huoli täytti koko huoneen ja sai Kuuran kulmakarvat kurtistumaan.
“Ninni… eihän tässä ole nyt kyse jostain suuremmasta huolesta, kuin posteljooni?”
Kysymys sai Ninnin kipristymään kyyryyn. Villasukin verhoista sukista alkanut levottomuus alkoi kiivetä sääriä pitkin pikkuhiljaa koko kehoon. Tytöstä tihkuva hiljaisuus kertoi enemmän kuin yksikään sana. Kuura laski taikinakulhonsa sohvapöydälle ja siirtyi vienosti hymyillen Ninnin rinnalle ikkunan ääressä. Kaksi lohdullista kättä kietoutuivat Ninnin ympärille, Kuuran keskittäessä on tarmokkuutensa Ninnin heijaamiseen.
“Kuulehan… eihän yhtäkään vuotta ole kulunut ilman, että he lähettäisivät jotain takaisin? Usko pois, niin käy tänäkin vuonna. Jospa talvi on vain tullut laaksoon myöhemmin. Eivät he lähtisi talviunille ilman että muistavat sinua.”
Ninnin katse painui maahan. Tytön pitkäksi kasvanut otsatukka esti Kuuraa näkemästä ilmettä Ninnin kasvoilla, mutta tärinä tämän hartioissa ei jäänyt toiselta huomaamatta. Kuura ei hetkeen sanonut mitään, vaan heijasi hissukseen huolta ja surua irti Ninnistä.
Niin kauan kuin kaksikko oli kulkenut samaa polkua, oli Ninni kertonut Kuuralle tarinoita lämminsydämisestä Muumimammasta. Äidistä, joka oli kauan aikaa sitten piirtänyt Ninnin kadonneet ääriviivat uusiksi ja saanut levollisuudella ja lauhkealla olemuksellaan Ninnin tulemaan ulos ujouden kuorestaan.
Toki Ninni oli edelleen säikky ja varovainen, erityisesti sen suhteen ketä päästi lähelleen. Kuurallakin oli kestänyt oma aikansa päästä jyvälle Ninnin ihon alla elävistä kipeistä muistoista, jotka puskivat pintaan aika ajoin tytön mielen mustuessa. Ja kun Kuura nyt parhaansa mukaan yritti silittää ikävää tunnetta irti Ninnistä, hän tiedosti aiempia kertoja voimakkaammin miten menneet kivut edelleen vaivasivat Ninniä.
“Kuulehan, tiukunen.. Odotetaan vielä päivä? Jos siihen mennessä mitään ei kuulu, niin minä vaikka itse kannan sinut Muumilaaksoon Mammaa katsomaan. Jos vanhat merkit pitävät edelleen paikkansa, niin viimeistään viikon loppuun mennessä luulisi sielläkin olevan talvi.”
Lempeys Kuuran äänessä näytti tepsivän. Ninni ei vieläkään tohtinut nostaa katsettaan, mutta hänen nenänsä ei enää tuhissut.
“...Lupaatko?”
“Vaikka kautta sinun näkinkenkäkokoelmasi, senkin hönötiainen”, Kuura hymähti.
Ninni naurahti, ja ääni helähti huoneessa pienten tiukujen lailla. Tytöstä ei irronnut enempää puhetta, mutta Kuuralle riitti että pahin tärinä oli hävinnyt tämän harteilta. Jäljelle tuntui jäävän vain Ninnille niin luontainen talvitärinä, joka ei kaikonnut lämpöisimmässäkään halauksessa.
***
Kuuran onneksi Ninni tasaantui iltaa ja yötä myöten. Tämä vavahteli aika ajoin hereille unistaan ja ravisteli Kuurankin unta, mutta mitään painajaisiin viittaavaa Kuura ei tiedostanut. Ninnin pahat unet ravistelivat saapuessaan koko tämän kehoa, kuin sielun sopukoissa asuvat möröt olisivat yrittäneet mönkiä pois unien kautta.
Lumituisku oli hellentynyt aamutuimaan. Kuuran keittäessä aamumehua Ninni tähysti ulos ikkunasta, johon pakkanen oli piirtänyt kauneimmat viimatähtensä.
"Kuuran kukkia ikkunatolkulla" Ninni ei voinut olla nauramatta. Sama nauru kupli ulos Kuurasta.
"Kuka nyt talvella kukkia tekisi, jos en minä?"
Hetken perästä Ninni jo tanssitti lautasia aamupalapöytään ja laulaa hoilotti lautasille aamiaislauluaan.
Leivät, juustot, aamuteet
Kuura keittää, minkäs teet
On joskus puuro velliä
Vaan liekö hällä väliä
Kun Kuura paistaa, aamu saa
Auringon meille hohtamaan!
Ninnin laulu punasi Kuuran posket, tosin osittain tämä epäili punan johtuvan lämmöstä jonka hella sai aikaan.Tämä kääntyi oitis hellaa kohti, kun Ninni juoksi tuvasta takaisin keittiöön tarkistamaan postilaatikkoa.
Kuura oli juuri nostamassa puuroa hellalta, kun Ninnistä hypännyt huudahdus sai tämän melkeinpä pudottamaan kattilan.
"Voi, Kuura!"
Puuro siirtyi kiireisistä käsistä pöydälle, Kuuran kääntyessä katsomaan syytä Ninnin iloa tihkuvaan ääneen. Vaikka sen hän oli tajunnut jo Ninnin avatessa oven, vähintään alitajunnassaan.
Ninni piteli käsissään mittavaa pakettia, joka täytti tämän sylin melkein kokonaan. Tytöstä tihkuva ilo ja onni ei tuntunut mahtuvan tämän piirteille kun hän hyppelehti pitkin tupaa ja laulaa hoilotti iloa ulos itsestään.
"Ninnikulta, hiiret säikähtävät kohta nahoistaan irti kun tuolla lailla järisytät heidän kattoaan! Avaahan se jo, ennen kuin puuro jäähtyy."
Kuin taikaiskusta Ninni pysähtyi, lässähti keskelle lattiaa ja alkoi tunnollinen varovaisesti avata punavalkeaa, karamellikääreen muotoista pakettia. Uteliaisuus sai Kuuran istumaan Ninnin vierelle, eikä hän voinut olla sulamatta sydänjuuriaan myöten kun hän kuuli Ninnin pihisevän ilosta.
"Josko tänä vuonna saisit oman jousipyssyn?"
"Äsh, mamma ei koskaan anna mitään millä voisin toheloida!"
Paperikerrokset alkoivat vähentyä ja Ninnin innokas pihinä kasvaa jokaisen katoavan paperin myötä. Kun lahja vihdoin työntyi esiin, Ninni hiljeni hetkeksi tyystin. Tämän kasvoja valaisseet ilo ja helpotus saivat Kuurankin hymyn leviämään, ja Ninnin vetäessä lahjan paketista kietoi Kuura kätensä Ninnin harteille.
"Voi mammakulta."
Paketista oli paljastunut lempeänpunaisesta langasta neulottu pusero, jonka kaulukseen Mamma oli taituroinut tiukua muistuttavan kuvion. Pusero tuntui käsissä sille, kuin Mamma olisi sulattanut silkkiä ja vuoripurojen vettä yhteen - niin sileästi neule laskeutui Ninnin käsivarsille. Neuleen lisäksi paketista löytyi kaksi pientä purkkia, joiden sisällön Kuura tunnisti olevan kuivattuja yrttejä ja omenasosetta.
Ninnin silmissä helmeilivät liikutuksen kyyneleet, kun hän haparoi vielä käsiinsä lahjojen seassa olevan kortin. Tuttu käsiala ja sillä kirjoitetut sanat olivat kai liiaksi Ninnin päälle, sillä tämä käpertyi jälleen pieneksi kasaksi Kuuran kylkeen. Ninnin nyyhkiessä Kuura veti kortin käsiinsä, ja nähdessään tekstin oli itsekin likellä murtumista.
"Lahja hurjimmalle tytölle, jonka nauru helisee edelleen muistoissani! Ohessa lahja myös Kuuralle, joka Ninnin sanoista päätellen on yhtä arvokas kuin haudutettu marjamehu talvipakkasella.
Ihanaa talvea toivottaen,
Mamma
***
Siinäpä neljännen adventin talvinen tarina! Toivottavasti tämä tuntui pienelle joulukortille meiltä teille ❤️
Ensi viikolla vielä luvassa muutama luukku, kuulemisiin!
Iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti