Oli rauhallinen kevätaamu, ja aurinko oli jälleen noussut taivaalle sulattelemaan viimeisimpiä talven jälkiä. Kevään tulo oli saanut myös Tuutikin liikkeelle. Hän pakkasi pientä omaisuuttaan vanhaan kuluneeseen reppuun, sillä otus tiesi, että hänen olisi pian jätettävä talven majapaikka taakseen. Viimeisen kahden talven aikana hän oli asustanut vanhassa kuluneessa mökissä metsän keskellä. Tuutikki kuitenkin tiesi, että tämä oli jäänyt hänen viimeiseksi talvekseen tässä mökissä, sillä mökki oli alkanut todella lahota kasaan, ja muuan Hemuli – ilmeisesti hän omisti paikan, sillä hänellä oli tapana asetella paljon erilaisia kiviä mökin reunaan – oli uhannut viime syksynä purkavansa koko mökin kesään mennessä.
Tuutikki nosti repun selkäänsä, ja asteli mökin edustalle. Hän nyökkäsi aikaa nähneelle rakennukselle kuin kiittääkseen siitä, miten mökki oli häntä palvellut edelliset kaksi talvea. Tuutikki kuuli kuitenkin pientä liikettä, ja hätääntyneitä piipityksiä. Hän hymyili tuntiessaan, kuinka näkymättömät päästäiset juoksivat mökin kuistin portaita pitkin, ja kiirehtivät Tuutikin jalkojen juureen.
”Älkää pelätkö, pienet ystävät. Totta kai saatte lähteä mukaani”, Tuutikki sanoi. Hän asetti päässään olevaa myssyä paremmin, ja käänsi mökille selkänsä lähtien matkaan.
Tuutikki käveli pitkin metsää lumen jättämä kostea maa allaan. Pienet näkymättömät päästäiset kipittivät hänen perässään, hypellen välillä kantojen päällä nauttien kevään paluusta. Otuksia ei tuntunut huolettavan se, minne he seuraavaksi menisivät. Heidän tarvitsi vain seurata Tuutikkia.
Tuutikki pohti itsekseen, minne he voisivat matkata seuraavaksi – vaikka ei sillä varmasti olisikaan väliä. Hän menisi sinne, minne jalat häntä kuljettaisivat, ja niin oli hyvä.
--Nähdään huomenna seuraavan luukun parissa!
- nizku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti