Muumipapan jurotyöt -fanfiction-sarjan osa 3!

Hellou!

Tervetuloa huhtikuun viimeiseen Punssipostaukseen, joka havahduttaa blogimme fanifiktio-osion talviunilta. Viime marraskuussa(!) viimeksi päivitelty Muumipapan jurotyöt-tarina etenee tänään kolmanteen lukuunsa. Luvun keskiössä on tällä kertaa Merenhuiske ja sillä matkanneet salaperäiset vieraat.

(P.S. Ficin aikaisemmat osat löydät blogimme fanfiction-tägistä!)

Kolmas luku
Jossa palaan Merenhuiskeen ensimmäisiin purjehduksiin ja siihen, miten venhostamme hetkeksi tuli turistialus

Syksyinen iltatuuli puhalsi lehtipilveä Muumitalon kuistille. Nökötin kahvikupillisen kanssa kuistin pöydän ääressä ja nautiskelin illan viileydestä silmät suljettuina.

Vaikka muiden muumipeikkojen lailla arvostin lämpimiä koteja ja kaakeliuuneja, oli syksyn vastaanottaminen kylmine tuulineen ja maahan valuvine lehtineen ollut minulle aina väistämättömän tärkeä osa elämää. Ja vaikka myös pidin asioiden muuttumattomuudesta, olin muutamien asioiden kohdalla tehnyt mietteeseeni poikkeuksia. Yksi näistä asioista - tai oikeastaan neljä - olivat vuodenajat, joiden vaihtumisesta kahmin arvellakseni suurimmat inspiraationi.

Eteisen ovi kolahti hellävaraisesti. Raotin silmiäni ja hymyilin niillä hieman, kun ovensuussa seisoi villahuivin hartioilleen kietonut Muumimamma.
“Eikö sinua palele, kultaseni?”
“Hitusen. Mutta syysilma tekee hyvää”, tokaisin. Siemaisin käsilämmintä kahviani Mamman istuutuessa minua vastapäätä ja siirsin katseeni takaisin illassa tanssahteleviin irtolehtiin.
“Syksy tuntuu olevan viimeisillään”, Mamma totesi haukotellen.
“Mietiskelin aamusella samankaltaisia. Muikkunenkin kertoi tänään haistaneensa ilmassa talven”, sanoin verkalleen.
“Alkaa olla pienten voimaunien paikka, vai mitä olet mieltä?” Mamma jatkoi. Minä katselin ympärillämme viilenevää iltaa, syksyä, vuodenaikaa joka aina oli valmistellut meitä niin tuttavallisena talviunille.
“Se voi olla. Sääli vain, että joudun jättämään kirjoituspöytäni niin pitkäksi aikaa”, totesin ajatusteni puolivälistä.
“Oi, se on kyllä ikävämpi juttu. Mutta etkö joskus kertonut parhaiden ajatustesi syntyvän, kun olet autuaasti unten mailla?” mamma kysyi. Unohdin katseeni toviksi kahvikuppiin, jossa vain hetken viipyillyt musta neste oli jo ehtinyt viilentyä.

“Niin. Tottahan tuokin. Surettaa vain, että valvomalla talven saisin niin monet noista unista saman tien kirjattua tarinoiksi”, totesin apeaan sävyyn. Heitin loput kahvini kuistilta alas kukkapenkkiin, jossa olevat ruusut olivat enää rosoisia riekaleita. Mamma haukotteli uudemman kerran.

“Mmmmh. Sekin on totta. Mutta uskon, että unista kaikkein otollisimmat kuitenkin säilyvät pitkänkin talven halki”, hän totesi noustessaan tuoliltaan.
“Voisin lähteä pikkuhiljaa tämän yön unia kohti. Tuletko sinä pian?”
Minä laskin kahvikupin pöydälle ja hapuilin sen vieressä olevaa piippua. Ilta tuntui jo kovin viileältä varpaissa, mutta päätin uhmata kylmää vielä tovin.
“Palaan kohta. Luultavasti väkerrän vielä tänään muutaman luvun palan painikkeena. Tämä sää tihkuu inspiraatiota”, tokaisin Mammalle joka jo katsoi minua pää kallellaan ovenraosta.
“Ymmärrän. Muista laittaa tossuset jalkaan, kun pääset sisälle ettei vilustuminen ehdi päällesi ennen talvea”; Mamma totesi lempeästi ennen kuin sulki oven perässään.
Sytytin piippuni ja nojasin pihatuolissa aavistuksen takakenoon. Ohitse ravaava tuulenpuuska, ehkä yksi päivän kovimmista viiletti samassa kuistille ja piirteli yllättäen verkkokalvoilleni Merenhuiskeen ääriviivat.

***

Liittyessäni Merenhuiskeen miehistöön en uskaltanut olla laisinkaan varma siitä, minkälaisia kommelluksia joukkio voisi kontolleni tuoda. Mutta kun jo ensimmäinen seikkailumme sisälsi pienen mahdollisuuden hukkumiseen ja yli kymmenmetrisen lohikäärmeen kanssa asioimisen, saattoi tyhmempikin ennustaa etteivät edessämme olevat seikkailut tulisi olemaan mitään heppoista tekoa.

Yhteen huvittavimmista Merenhuiskeen seikkailuista liittyy joukkio pikkuisia otuksia, joille Fredrikson tarjosi pientä korvausta vastaan leposijan ja kyydin matkamme varrella olevalle pienelle saarelle. Joukkio koostui hassuista, värikkäästi pukeutuneista otuksista joilla oli mukanaan käsittämätön määrä kaikenlaista roinaa.
Auttaessamme heitä asettumaan laivaan en voinut olla ihmettelemättä sitä kaikkea turhuutta, mitä he mukanaan kantoivat - joissakin kapsäkeissä oli vain tyhjiä pulloja, kankaanpalasia, tiskirättejä, mustuneen näköisiä banaaneja ja ruosteisia peltirasioita. Kantamukset olivat kuin läpileikkaus kaikesta turhuudesta, mitä maailmaan mahtui ja mieleni melkein teki ehdottaa, että joukkio jättäisi edes muutaman kapsäkeistään maihin. Mutta kun näin mimmoisella lempeydellä ja ilolla he tavaroitaan kantoivat - kuin noissa säkeissä olisi ollut kaikki heidän omaisuutensa - pidin suuni kiinni ja autoin laivan kannen alle vihonviimeisenkin laukullisen rispaantuneita villatöppösiä.
Tuo eriskummallinen porukka viihtyi miltei koko purjehduksen omissa oloissaan kannen alla. Mutta kun illansuulla kävin tarkastamassa ilmapuntaria, näin muutamien heistä istuskelevan Merenhuiskeen kokassa katse merelle päin. Minä liikahdin varovasti lähemmäs, tajuten vasta silloin etten itse ollut vaihtanut uusien matkustajiemme kanssa edes puolikasta sanaa. He tuntuivat olleen jo laivaan astuessaan kovin vaitonaisia, kuikuilivat huolestuneen oloisena ympärilleen ja kipittivät laivan ja maankamaran väliä häkellyttävän vikkelää vauhtia. Heistä riippunut kiirus oli tuntunut omituiselta - en voinut olla ihmettelemättä, miten heillä saattoi olla niin valtava kiire keskellä aurinkoista ja leppeää päivää.

“Ömh, hyvää iltaa?” minä totesin varovasti, kohtuullisen välimatkan päässä omituisista turisteistamme. Sanani saivat heidät säpsähtämään niin, että he olivat tipahtaa laivan kapealta reunalta.

“Oi anteeksi, tarkoitukseni ei ollut säikäyttää!” minä sanoin ja peruuttelin saman tien kunnioittavasti vähän kauemmas. Nuo pienet ja omituiset otukset käännähtivät minua kohti päät kallellaan. He näyttivät yön hämärää vasten kovin salaperäisiltä, kuin hahmoiksi puetuilta kysymysmerkeiltä. Niskavillani tuntuivat sävähtävän hiukan noiden tutkivien katseiden alla.

“On.. kovin hieno ilta katsella maisemia. Niitä te täällä varmaan katselette?” minä utelin saadakseni muuta ajateltavaa. Kanssamatkustajani katsoivat minua edelleen kovin hämmentyneen näköisinä. Sitten he vaihtoivat pikaisen katseen, toisen suupielestä karkasi supatus jonka sisällöstä en pienen välimatkan vuoksi saanut selkoa.

Seisoin edelleen aloillani ja vedin kädet nolona selkäni taakse. Kaksikko jatkoi kahdenkeskistä supatteluaan minua ohimennen kuikuillen, suut vilkkaasti käyden ja käsillään pikkuriikkisen huitoen. Puristin omat käteni ristikkäin, tuntien pienen vaivaantumisen hikikarpalot korvieni tienoilla.

Hetken kuluttua yksi olennoista kääntyi kuitenkin minua kohti, ja loikkasi laivan reunalta kannelle. Hänen varjonsa kiipesi pitkänä lankkuja vasten, kun hän käveli minua kohti kädet rennosti sivuillaan. Katselin pää kallellaan hahmon hullunkurista vaatetusta, joka koostui enimmäkseen paksuista tilkutäkkineuleista, vanutöppösistä ja pään tiukasti sisäänsä sulkevasta myssystä. Hän oli kuin palanen elävää metsää, joka oli noussut tekemisen puutteessa vesille.

“Anteeksi. Me emme aivan… hyvin puhu samoja sanoja, mitä te”, otus totesi kun olimme hetken tuijotellee toisiamme. Kulmakarvani kohosivat yllättyneinä.
“Ah, ymmärrän. Mutta eihän teidän.. hiljaisuutenne sitten sinällään ole mikään erikoinen juttu. Sai vain minut hetkeksi häkeltymään”, totesin hiljaa, pehmeästi. Otuksen seurana istunut pikkuinen matkatoveri käveli meidän läheisyyteemme ja otti ystäväänsä tassusta kiinni. Hänen yllään oli kauhtunut, selkeästi vuosien saatossa nukkavieruksi vanunut pyjama ja punakeltaraitainen kaulahuivi kasvojensa peittona.
“Ei se mitään. Uudet jutut saavat kenen tahansa välistä hämilleen”, villamyssyinen otus totesi ja viritti huulilleen pienen hymyn.
“Minne te muuten olitte matkalla?” minä utelin. Olennot vilkaisivat toisiaan epäröivästi, silmäkulmat kurtussa.
“Emme.. ole varmoja. Toiveissa olisi löytää koti, missä seinät säilyvät ehjinä pidempään kuin yhden sadekuuron ajan”, otuksista vanhempi lopulta sanoi.
“Ah. Epäonnea kodinrakennuksen kanssa?” kysyin.
“Niin.. voi sanoa.” Otusten katseet painuivat miltei yhtä aikaa laivan lankkuihin. Minä olin niin innoissani kun puheeksi tulivat rakennusasiat, että päätin käyttää tilaisuuden kertoa omasta ensikodistani.
“Minäkin olen rakentanut kodin! Se on itse asiassa tämä sama talo, minkä me koko Merenhuiskeen miehistön voimin kannoimmme osaksi laivaa”, minä sanoin ja osoitin kovan innon vallassa rakentamaani mastoa. Pikku otukset katsoivat minuun kunnioittavasti.
“Todellako? Oikean talonko?”
“Kyllä vain!” minä intoilin alati polleana. Seuralaiseni katsoivat kovin kunnioittavasti Merenhuiskeen ohjaushyttiä, joka jopa yötä vasten näytti - vaikka itse sanoinkin - uljaalta ja kunnioitusta herättävältä.
“Olet taitava”, puheliaampi otus totesi.
“Kiitos! Onhan tuollaisia pienempiäkin juttuja tullut tuota ennen nikkaroitua, mutta tuo on kyllä ehdottomasti parhain saavutukseni”, minä rupattelin.
“Todella komea”, otus myönteli, ja hänen pienempi toverinsa nyökkäili pontevasti. Heidän valoisista kasvoistaan sain yhtäkkiä Aatteen. Enkä ainoastaan pientä, vaan niin hyvän Aatteen että sellaisia harvoin päähäni sain.
“Kuule! Mehän voisimme yhdessä rakentaa teille talon siihen saareen, mihin teidät jätämme! Tehdään siitä kunnon hökkeli, että se kestää myrskyt ja tilaa riittää kaikille teidän kimpsuillenne ja kampsuillennekin”; minä totesin hetken mielijohteesta. En ollut aikoihin päässyt kunnolla nikkaroimaan mitään, ja jotain fyysistä näpertämistä minä toden teolla nyt kaipasin. Kun vain ajattelinkin talon pohjapiirrosten näpertämistä tai lankkujen sahaamista, alkoivat aivorattaani raksuttaa rivakammin.

Ilokseni nuo kaksi otusta ottivat ehdotuksen kovin innostuneen oloisina vastaan. Ensin vain heistä vanhempi joka ehdotukseni ymmärsi, ja joka sitten selitti suurin käsielein ja sanoin ideani lajitoverilleen.

Voi sitä hyppimisen ja intoilun määrää, joka heistä norui yötä vasten!

***

Päästyäni työhuoneeseen kuistin kylmyydestä, aloin puolimietteissäni tonkia kirjahyllyä. Sen kätköihin olin sulkenut monen lempikirjani lisäksi kovin monet salaisuudet, muistiipanot, hakuteokset, piirustukset, raapustukset ja sekalaiset turhuudet. Sain kopeloida hyllyjä jokusen tovin, ennen kuin tassuni löysi etsimänsä. Kaavin hyllystä käsiini rapistuneen ja ruttuisen pergamenttipaperin, jonka olin vuosikausia sitten sitonut punervalla samettinauhalla. Naru oli rispaantunut ja kulunut pahasti, mutta paperi ei onneksi levinnyt käsiin kun aloin varovasti aukaista rullaa.

“No johan on.”

Pieni liikutus tanssahteli rinnalleni, kun sain paperin auki. Siinä ne olivat - otuslaumalle tekemäni talon pohjapiirrokset. Olimme rakentaneet talosta monikerroksisen hauskan labyrintin, melkein kuin isokokoisen nukkekodin jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli oma unihuoneensa, pieniä käpertymiskoloja ja sen semmoisia. Lisäksi taloon oli onnistuttu ujuttamaan keittiö, olohuone ja pienen pieni takkahuonekin.

“Kovin monta viikkoa siihen meni…” minä muistelin itsekseni, kun levitin pohjapiirrosta työpöydälleni.

Suurta ja koreaa kuvaa katsoessani en voinut olla muistelematta, miten uskomatonta oli luoda jotain niinkin hienoa vaikka yhteistä kieltä meillä oli hädin tuskin yhtään. Piirrokset olivat rakentaneet piskuisen rakentajaporukkamme ympärille luottamuksen ja hassun yhteisymmärryksen, semmoisen jonka rakentamiseen joillain otuksilla saattoi kulua vuosikausia.

Ylpeys puristi rintaani, kun työnsin piirrokset hetken ihailun jälkeen takaisin kirjahyllyn uumeniin. Yö tuntui niiden katselemisen jälkeen olevan täynnä mahdollisuuksia ja luovuuden virtoja, kuin vapaasti merellä virtaava laiva konsanaan.


Nähdään taas toukokuussa!
- Iitu