Ei sen kummempia korulauseita tähän kohtaa, suunnataan parrasvalo kohti ficin ensimmäistä varsinaista lukua!
***
Ensimmäinen luku
Jossa kerron Merenhuiskeen miehistön pokkapelistä ja siitä, miten kävi kun Hosuli joutui tekemisiin savurenkaan kanssa
Eräänä tavanomaista kuulaampana päivänäMerenhuiskeen nelipäinen miehistö kelli leppeässä auringonpaisteessa laivan kannella. Me kaikki olimme kuin unesta veistettyjä onnellisia lapsia, jotka olivat pysähtyneet hiljaiseen poukamaan nauttimaan päivänpaisteesta. Tämän kertominen on olennaista siksi, että hyvin harvoin koko joukkiomme sattui tuntemaan tarvetta laiskotteluun yhtä aikaa. Useimmiten meistä makoilivat kannella Juksu vailla velvotteita ja Hosuli kahvipurkissaan, kun Fredrikson ja minä ahersimme purjeiden ja moottoreiden kanssa jotta laiva porskuttaisi eteenpäin. Mutta tänään jopa ikuinen ahertajamme, Fredrikson, oli sallinut meille tunnin mittaisen laiskottelutauon.
“Merenhuiskeen ei tänään ole tarve viilettää tuulen lailla”, oli hän tokaissut, kun olin puolivakavissani ehdottanut pientä taukopätkää kallioiden kupeessa.
“Mitenhän kauas me aiomme tänään purjehtia?” minä olin pohtinut, kun jo tovin olimme vain makoilleet laiskoina ja raukeina auringon alla.
“Onko sillä niinkään väliä?” Juksu mutisi hattunsa alta.
“No mutta välistähän on paljon mukavampaa purjehtia niin, että tietää minne sitä
on menossa. Ei aina, mutta toisinaan”, totesin.
“Meidän lienee viisainta pysyä lähimaastossa, muutaman meripeninkulman päässä Itsevaltiaan saaresta. Amfibin työväki aikoi ampua ilmoille hätäraketin, mikäli rakennustöissä iskee hätä ilman minua”, Fredrikson totesi. Lilahaalarinen ystäväni ei vapaa-ajallaankaan kyennyt olemaan täysin reporankana, vaan raapusteli muistikirjaansa omituisen näköisiä teknisiä kaavoja toiseen käteensä nojaten. Minä rötkötin Fredriksonin vieressä vailla tarvetta samanlaiseen reipasteluun, ja katsoinkin häntä hieman tuomitsevasti.
“Kuule Fredrikson, etkö sinä millään pääse tuosta muistikirjastasi eroon edes tällaisella säällä?” ihmettelin.
“Vapaa-aikahan on paras tilaisuus jatkotyöstää tuotoksiaan. En muista, milloin aivoissani olisi viimeksi ollut näin paljon uusia aivoituksia!” Fredrikson hymyili. Hosuli nökötti tutulla paikallaan kahvipurkissa. Hänen kuononsa pisti tölkinreunalta uteliaana silmäparin kanssa.
“Tuollainen hän on ollut aina. Kun minä nuorempana nyhräsin nappien parissa, niin veljeni ja Fredrikson käyttivät kaiken vapaa-aikansa uusien luonnosten ja ihmeellisyyksien luonnosteluun. Heidän jutustelunsa olivat sellaisia, että minä tuskin mistään heidän aivoituksistaan otin tolkkua”, hän tuumasi.
“Veljesi oli oiva ideanhiillostaja jo silloin”, Fredrikson sanoi lyödessään muistikirjansa kiinni. Hän käänsi selkänsä Merenhuiskeen kantta vasten, työnsi kädet niskan taa ja melkein muistutti moisessa raukeudessaan vierellään jöpöttävää Juksua.
Loikoilimme tovin ymmärtäväisessä hiljaisuudessa. Vaikka silkka oleminen tuntui kovin mukavalta, alkoi minua jonkun ajan perästä ramaista melkein liiaksi. Kehoni kaipasi puurtamista, ja aivot samaten edes jonkinlaista virikettä.
“Hei. Olisikohan mitään tolkkua siinä, että tehtäisiin jotain?” ehdotin, kun muulla komppanialla ei tuntunut olevan minkäänlaista tarvetta lähteä liikkeelle. Juksu nosti hatun silmiltään ja näytti epäilevältä.
“Onko tässä nyt aina tarvetta tehdä jotain? Kerrankin kun yhdessä saadaan nauttia ihan vaan olemisen helppoudesta”, hän huokaisi.
“No juuri siksi. Emme aikoihin ole päässeet yhdessä minkäänlaista hupia kokemaan. Olisi surku käyttää kaikki aika pelkkään laiskotteluun”, minä vonguin. Hosuli kiipesi paraikaa kahvipurkistaan jäseniä venytellen ja kallisti päätään.
“Kyllä minulle käy, että aletaan jotain tekemäänkin. Kunhan siihen ei liity mitään turhan vaativaa”, hän totesi. Fredriksonkin kohosi hetken päästä istumaan, ja katsoi minua tutkivasti.
“Mitä ehdotat, Muumi?”
Sinne asti ajatukseni ei ollut ehtinyt. Raavin kuonoani hetken epävarmasti, ennen kuin siirsin katseeni säyseään poukamaan joka meitä niin ystävällisesti reunusti.
“Hmmm. Olisiko pieni pokkapeli mitään?”
“Ai että po-pokeria?” Hosuli säpsähti. Yllättäen Juksuunkin tuli eloa.
“Sanoiko joku pokeria?”
***
“No mutta eihän tuota korttia voi tässä kohtaa pelata!”
“Miksei voi? Ihan hyvin se toimi viime kierroksella!”
Katselin hölmistyneenä vierestä, kun Hosuli löi kortteja pöytään sellaisella innolla että tämä tuntui unohtaneen autuaasti itse pokeripelin säännöt.
“Eihän siinä ole mitään ideaa, että herttaa lyödään kuninkaan päälle. Vaan sen jälkeen! Hosuli, jos sinä meinaat tuolla lailla pelissä puijata niin voit tässä kohtaa luovuttaa ja mennä nurkkaan tuon jo olemassaolevan voittosi kanssa”, minä tuhahdin. Hosuli mutristi suutaan, katsoi käsissään oleviin kortteihin sekä vierellään olevaan palkintoon. Hän oli pokkapelimme ensimmäisellä kierroksella onnistunut voittamaan savurenkaan, sen samaisen jonka olin jokunen viikko sitten netonnut palkintona itsevaltiaan satavuotisjuhlissa.
“Noh, toisaalta tuonkin minä voitin oikeastaan vahingossa. Ja minun viimeisimmät nappini ovat semmoisessa sekamelskassa juuri nyt, että oikeastaan lienee parempi heittää kortit kehään jo tässä kohtaa”, Hosuli tuumasi rikkiviisaasti, sysäten tuohtuneena korttinsa pelipöytänä käyttämämme sokerilaatikon päälle. Yhtälailla pienesti harmissaan hän mönki takaisin purkkiinsa savurenkaineen ja kuului mutisevan itsekseen jotain peliriippuvuuden äärimmäisestä holtittomuudesta.
Pelimme jatkui lauhkeana ja vailla yllätyksiä. Lätkimme kortteja pöytään sanasen silloin tällöin vaihtaen, välistä siristelimme silmiämme auringolle joka loimotti liki pilvettömältä taivaalta ja kierrosten välissä sysäsimme vaatimattomia palkintojamme voittajan suuntaan.
Tunnelma kannella oli pitkään kovin säyseä, harraskin. Tai niin harras, kuin pokkaa pelatessa saattoi olla. Välistä minä ja Juksu haastoimme toisiamme sanallisesti, kun säännöissä tuntui olevan joku kiisteltävissä oleva kommervenkki, mutta nuokin sanasodat Fredrikson onnistui tasoittelemaan aidon diplomaatin lailla. Pelasimme pokkaa niin kiihkeästi ja peliin uppoutuen, että lähes unohdimme kahvipurkkiinsa kivunneen Hosulin.
Tarkemmin sanottuna Hosuli oli poissa ajatuksistamme sinne saakka, kunnes tämän kahvipurkista alkoi kuulua järkyttävää uikutusta ja ulinaa. Säpsähdimme kannen raukean tunnelman rikkovaa meteliä siinä määrin, että Juksu tipautti piippunsa sokerilaatikon päälle ja onnistui tuhrimaan osan pöydällä olevista korteista mustaan tuhkaan.
“HOSULI, mitä siellä tapahtuu?!” huusi Fredrikson kun me kolmipäisenä hurrikaanimme loikkasimme Hosulin kahvipurkin äärelle.
“KAMALUUKSIA! Minä.. minä.. katsokaa!”
Hosuli seisoi keskelle omituisia, huteroita nappipinoja vienon savupilven saartamana. Toisessa kädessään hänellä oli ohut suikero jotain, mikä näytti entiseltä savurengas-palkinnoltani.
“...Haihtuiko se ilmaan?” minä kysyin epäuskoisena.
“K-kyllä vain! JA se ehti olla kädessäni enintään kolme sekuntia!” Hosuli parahti ja pyyhki tuhkaisella kädellä poskeaan jota jo varjosti yksinäinen kyyneleentapainen.
Minä, Fredrikson ja Juksu katsoimme toisiimme kulmakarvat koholla. Hosuli tuntui tuttuun tapaansa ottavan menetyksen aivan liian vakavissaan - tämän järkytys oli samaa luokkaa kuin se, joka oli ravistellut häntä hänen unohtaessaan hienoimman kynäpyyhkeensä matkasta aiemmilla reissuillamme.
“Voi Hosuli. Kai sinä tajuat, ettei tuo savurengas alun alkaenkaan ollut minkään arvoinen?” minä naurahdin. Hosuli katseli tomuisia käsiään, jotka savurengas oli onnistunut tuhrimaan ennen lopullista menehtymistään.
“Vai ei minkään arvoinen! Sellaisiako typeryyksiä sinä asetat voitoksi tuollaisessa uhkapelissä?!” hän puuskahti loukkaantuneen oloisen.
Minä nielaisin hieman, ja pää kallellaan koetin hakea sanoja joilla saisin tuohtumuksen pyyhittyä Hosulin kasvoilta. Mutta sanat olivat yhtä hukassa mitä Hosulin arpaonni pokeripelissä, joten minä vain huokaisin ja levitin hänelle käteni.
“Anteeksi. Jos sovimme että minä lupaan ensi kerralla laittaa peliin jotain pikkuisen arvokkaampaa?” minä ehdotin.
Hosuli katsoi minuun vähän epäilevästi kasarinsa alta.
“Senkin hölmö. Luuletko, että minä noita pelejä pelkän palkinnon takia pelaisin? Kun minulla on jo kokonainen aarrekätkö vaalittavani?”
Ja sen enempää asiaa kommentoimatta Hosuli loikkasi syvemmälle purkkiinsa, niin että kaiken maailman ikkunahaat ja napit roiskuivat hänen ympärillään. Hän noukki kaiken sekasorron keskeltä piskuisen luonnoslehtiön, yhtä pienen lyijykynän ja alkoi meidän edelleen tuijottaessa tuhertaa lehtiön kulmaan kummallisia koukeroita. Vaieten, kuin mykistettynä loppuillaksi.
Sen enempää emme Hosulista saaneet sinä päivänä irti. Mutta hänen käytöksensä jos mikä puki teoiksi vanhan sananlaskun - toisen otuksen roska oli toisen otuksen aarre.
***
Muumipapan jurotyöt-ficci saa jatkoa jälleen jokusen kuukauden kuluttua, silloin ficissä valotetaan enemmän (erään fanin visioimaa, köhköh) Juksun perhettä ja Muumipapan urotöissä mainittua sotaa erästä puistovahtia vastaan. Kiitos, että luit tämänkertaisen tuotokseni <3
Kirjoittelemisiin!
- Iitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti